What a Life, an Artist's Life!

Minun pitäisi lähteä seuraavalla bussilla Tampereelle ylioppilaslahjaostoksille, mutta olen kuin liimattu Hovijuorujen debriefin ääreen. Tahtoisin vain naputtaa ja naputtaa, mutta sormet tuntuvat liian hitailta seuraamaan liitävää tajunnanvirtaani ja muokkaamaan sen ymmärrettävään muotoon. Elliot vain tuntuu myrskyävän sisälläni vaatien ulospääsyä. Näitä tunteita siivittämässä soi Elliot-soundtrackini.

Elliot - what a life, an artist's life!
Children of the Revolution - Moulin Rouge
Bohemian Rhapsody - Rajaton (Queen-cover)
Elephant Love Medley - Moulin Rouge
Come What May - Moulin Rouge
El Tango de Roxanne - Moulin Rouge
Öin ja päivin - Rajaton (Eino Leinon runoon)
Good Morning Starshine - Hair

Toiveita ja lettinauhoja

Ensi viikonloppuna Jokilahteen! En millään malttaisi odottaa, että jälleen saan pelata ihanan perheeni kanssa. Voi, veljeni! Kaikki kolme. Ja äiti. Kruununrantojen perhe-elämä on oikeaa perhe-elämää, sellaista kuin sen kuuluisi olla.

Täytyy hieman muokata Huotran proppeja Menneiden yöhön sopiviksi. Enemmän valkoista, vähän juhlavampaa. Tyttö saa tukkaansa valkoisen lettinauhankin. Solmin sen rusetille poninhännän ympärille ja istun tässä kirjoittamassa. Olo muuttui kummasti, kun sain nauhan hiuksiini. Tuli nätti ja vähän haikea, surullinen olo, kunnioittava. Niin kuin varmaan Menneiden yönä kuuluisi ollakin.

Nyt pähkäilen hautalahjan ja Toiveen kanssa. Pahuksen vaikeaa, kun aivotkaan eivät taas ota toimiakseen. Pääsee paskartelemaan!

Kylläpäs nyt taas stressaa. Propit ja Toive. Tuomiset. Ehdinkö? Torstaina on ruotsin tentti... Siihen kai pitäisi lukeakin.

Operaatio Isla Mataceros

"Komennus oli rankka. Henkisesti. Menetimme kolme ryhmän jäsentä: kaksi tutkijaa ja ryhmänjohtajamme selviytymisekspertti Callahanin. Välillä tuntui, että koko operaatio oli karkaamassa käsistä turvallisuusohjeista piittaamattomien tutkijoiden vuoksi. Niin kuin jokaisen ihmishengen menettäminen ei olisi koskenut meitä jokaista syvästi. Itselleni jokainen menetetty henki oli epäonnistuminen, joka oli ylitettävä saman tien lopun retkueemme turvaamiseksi.

Henkilökohtaisella tasolla en enää tiedä, mihin uskoa. En enää tiedä, mitä uskoa ihmiskunnasta. Silmitön julmuus ja raakalaismaisuus eivät tunne rajoja tämän lajin keskuudessa. Sotilas, vaikka tappaja onkin, tappaa vain suojellakseen, pedot mässäilläkseen. Sotilaan tehtävä on pitää pedot kurissa. Kiitos Luojalle, Isä on kanssani tällä tielläni.

Tämä maailma on saastainen ja paha. Sen kaaos hautaa alleen pienenkin pojan hyvyyden ja uteliaan viattomuuden, turruttaa mielen ja sydämen myrkyllisyydellään. Lepää rauhassa, Joseph, rakas pikkuveljeni. Rukoilen edelleen puolestasi, jotta voimme vielä jonain päivänä tavata aamunkoitteessa Isän katseen alla."

Sotamies Joshua Stein

Hän oli nuori. Hän oli voimakas, luja. Hän oli pestautunut armeijan leipiin. Nyt hän joutui mukaan kummalliselle komennukselle Isla Matacerokselle - valvomaan tutkijoiden huviretkeä! Jokainen tehtävä oli kuitenkin suoritettava parhaalla mahdollisella tavalla ja taitoja säästelemättä. Jokainen käsky vaati kaiken peliin. Hän istuisi vaikka vuorokauden kytiksellä ja vahtimassa eläintutkijoita, jotteivät saisi tikkua sormeensa, jos esimies niin käskisi. Hän oli sotamies Joshua Stein: kylmä, kova ja kivikasvoinen nuorukainen sotilaan polulla.

Näin saatiin tänään kuvattua proppikuvia. Kuvista puuttuvat vielä maastohousut, maastotakki, vihreä jalkaväen baretti, kenttäpullo, rakas pakki ja armas lusikkahaarukka, jolla Joshua kaivaisi vaikka poteron, jos käskettäisiin. Peruukkiakin vielä särmäillään saksilla, sillä eihän silmillä roikkuva otsatukka sovi sotilaalle!

Hyvää matkaa Isla Matacerokselle, sotamies Stein! Muista vain, että ristissä kulkee jokaisen solttupojan lohtu ja pelastus - vaikeanakin hetkenä.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://s665.photobucket.com/albums/vv20/Lilithea/LARP/Jurassic%20Larp%2009042526/

Kutsu komennukselle Isla Matacerokselle

Harmitti niin vietävästi, kun piti alkujaan kieltäytyä kutsusta Jurassic Larpiin. Irlantilaisen tanssin esitys osui tuolloin samalle viikonlopulle enkä toki voinut jättää esiintymistä välistä. Sen verran rakastan irkkua. Mutta kun esitys peruttiin tekijänoikeuskiistojen takia, jäin vähän tyhjän päälle pettymys kourassani: tämäkö tästä nyt jäi? Ensin olin kieltäytynyt hienosta pelistä ja sitten minulta viedään esitys alta - reilua? Eihän se tietenkään ollut opettajamme syy, että sopimukseen tekijänoikeuksista ei päästy, mutta silti... asioita voi koordinoida niin monella tavalla.

Saman tien ilmoittauduin varapelaajaksi Jurassiciin, vaikka meillä olisikin videoitavat harjoitukset sunnuntaina yhdeltä. Tahdon mieluummin larppaamaan.

Olin jo ehtinyt luopua toivosta. Juuri eilen illalla pohdin ennen nukahtamista, että ei taida hahmoa vapautua ja minä jään kotiin, mutta tänään rakas pj pelasti minut painajaisestani! Olin juuri kuumehoureisessa unessani istumassa talous- ja rahoitusmatematiikan tunnilla opettajan nälvittävänä, kun heräsin tekstiviestiin, joka toi iloisia uutisia.

Olen nyt koko päivän vain saanut hepulikohtauksia, suunnitellut proppeja, hypähdellyt ympäriinsä, nauranut ja väliin aina urvahtanut vatsakivusta. Henkiset kivekseni ovat taas oikein paisuneet kaikesta siitä äijämäisyydestä, jota saan sotamies Joshua Steinina edustaa. Minä ja hyvin kehittynyt lihasmassani, jolla voi vähän kaveria tirvaista, jos on tarvis. Oi, Joshua... Ehkä ihan vähän vain ja aavistuksen verran kiksahdin tästä hahmosta.

Huomenna Tunan kanssa proppishoppaamaan! Ainakin miesten valkoisen t-paidan tarvitsen ja voisihan sitä jotain vihreääkin pitkähihaista harkita, ettei kylmä tule. Takki on vähän ongelma, mutta kuulemma saan mobilisoida toisen pj:n armeijahousut kokoa tyttö. Riippuen säästä voi olla, että takkia ei tietty edes tarvitse, mutta aina on hyvä olla varalla. Voisin kiristää pikkuveljeltäni jonkin maastotakin. Pakkohan sen kaltaisella eräjormalla on olla maastotakki! Jos ei ole, sitten mietitään. Asekotelo, tyhjä kuula-ase sekä villapaita lähtevät luonnollisesti mukaan, kuten myös reisarit kaiken varalta. Mahdollisesti myös mustat mukamas-reisarit sujahtavat reppuun.

Nyt voin todella todeta, että käyn metsässä aina välillä pukeutumassa mieheksi. :)

Ei ihan typecastausta

Olin ensinnäkin todella yllättynyt, että sain postia Hovijuorujen pelinjohdolta. Olin jo melko varma, että en koko peliin pääse, mutta niinpä vain löysinkin nimeni pelaajalistalta - ja minulle vielä täysin epätyypillisen hahmon kohdalta! Loistavaa. Saanen esittäytyä: lordi Elliot von Vogel, taiteilija. Varasin jo heti Angsti-Ronnyn tukan peliin. Täytyy varmaan Salzburgin jälkeen pyörähdellä UFF:lla säännöllisen epäsäännöllisesti. Voi tulla jännää propata hieman itämaalaisvaikutteista nuorta herraa. Ja juuri kun ruikutin, että tahdon jotain itämaista propattavaa! Itämaisen pelin... Miksi tässä aina näen Leauwein tuulessa liehuvat kankaat?

No niin, mutta olin jo vaipua epätoivoon, kun pelirintamalla näytti niin hiljaiselta tämän kevään ja koko loppuvuoden osalta. Onpahan nyt jotain pelattavaa kevääksikin. Jokilahden lisäksi, totta kai. Mmm, Jokilahti...

Heh, hiihtolomalla aamiaispöydässä huomasin syöväni saaristolaisviiliä. Siitähän vasta rameat naurut sai. Tänään törmäsin Keskustorin markkinoilla kojuun, joka mainosti: "Saariston villi tyrni!" Pelasti tämän maanantain.Vaviskaa, saaristolaiset ovat tulleet jäädäkseen!

Hahmokirjoittamisen vaikeuksia

Olen nyt yrittänyt kirjoitella hahmoa Mustan metsän majataloon, mutta se on osoittautunut melko haasteelliseksi touhuksi, kun alun alkujaan tarkoitus olisi kirjoittaa kaverin kanssa toisiinsa kytkeytyneet hahmot, tietynlainen hahmopari. Kun nyt yhteistyö kirjoittamisessa ei oikein ota onnistuakseen, niin on kai pakko luopua suunnitelmasta, koska itse nyt satun olemaan nainen ja peliin on varmasti tarjolla muitakin naisia, joten minä tipahdan listalta heti, jos en palauta hahmoa ajoissa. Olisi ehkä vain pitänyt tehdä niin kuin Tuna ja antaa pelinjohdon kirjoittaa hahmo, mutta... niin. Minä harvemmin saan tuntemattomalta pelinjohdolta hahmoa, joka oikeasti sopisi minulle. Absolutistit ja ylimystädit eivät oikein nappaa. Ajattelin, että tämän kerran kirjoitan itselleni hahmon ihan itse. Enpähän ainakaan voi syyttää pelinjohtoa huonosta hahmosta.

Pitäisi nyt vain saada kirjoitusprosessi luistamaan. Hieman häiritsee, että yksi hyperaktiivinen mummu häärää, hössöttää ja siivoaa ympärillä - eikä täällä ole edes likaista! Kovasti yritän karkuun luikkua moppia, mutta aina se seuraa perässä. Samalla minut on asetettu vahtimaan miesten viestihiihtoa, josta pitää jatkuvasti raportoida eteenpäin. Onneksi Suomen miehet pääsivät jo maaliin asti, niin ei tarvitse enää niin kauheasti seurata.

Hmph, unohtui nyt hiihtolomalla ottaa proppikuvia. Piti ainakin Terencestä ja mahdollisesti Alenastakin ottaa kuvia, mutta se nyt sitten jäi. Ei saisi liikaa suunnitella. Kauheasti muutenkin tekisi mieli päästä proppaamaan, mutta kun ei ole edes mitään uusia hahmoja tiedossa. Loput Jokilahdet Huotrana (näin olisi suunnitelmissani) ja neljäs OSA Corana. Mitään varsinaisesti haastavaa propattavaa ei ole. Mitään, mitä pitäisi oikein ajatella, että mitenkäs tämän nyt sitten kokoaisi ja mitä edes haetaan. Miestä olisi taas vaihteeksi ihan hauska pelata. Ei kuitenkaan missään liian pitkässä pelissä.

Kun oikeus on kuollut

Olen rakastunut Jokilahteen. Huotra, lapseni, sinä olet kaunis lapsi, rakas lapsi... Ei siihen pelimaailmaan voi olla rakastumatta.

Peli oli kokemuksena upea. Sain elää niin muodollisia käytöstapoja kuin räiskyvää draamaakin, rakastavia perhesuhteita ja sulaa vihaa. Hylin nimeen, siinä mentiin laidasta laitaan! Ja minä nautin, nautin täysin rinnoin. Minulle oli aivan käsittämätön elämys pelata toimivien kontaktien kanssa hahmoa, jolla todella oli jotain virkaa pelissä. Yleensä kun minulle ei sellaisia hahmoja oikein uskota.

Ehdottomasti pelini helmi olivat ihanat veljeni, jotka oikeasti olivat kuin veljiäni. Veljiä, jotka huolehtivat siskostaan ja joita sisko kiitokseksi läpsi ja läiski turpaan. Etenkin Ori oli Huotralle hyvin tärkeä. Kaksi muuta veljeä kun vain olivat niin kiireisiä virka-asioissaan: vastanimitetty vouti ja herra Kruunun ruotuväen vastuukomentaja. Isoja poikia molemmat. Tiivis perheyhteisö kuitenkin lämmitti synkässä ja tuiskuttavassa talviyössäkin.

Eräs pieni päänsisäinen juttu minut yllätti aivan täysin, mutta siitä taidan avautua pelinjohdolle. Mmm, voimakkaita päänsisäisiä kokemuksia, nam. Se oli sykähdyttävää.

En millään malttaisi odottaa Menneiden yötä. Tosin tiedän, miten inhottavaa on olla pelinjohtaja, jonka helmoissa roikkuu useamman kymmentä pelaajaa ruikuttamassa seuraavaa peliä, joten yritän vain kasata itseni ja pysyä ruodussa. Hassua, että en aluksi ollut lainkaan innoissani Huotrasta vaan halusin pelata Hukkaa. Nyt en vaihtaisi Huotraa edes kahteen Hukkaan.

Jokilahteen

Peliä edeltävä ilta. Kaikki alkaa olla hiljalleen kasassa ja valmiina, mutta silti tuntuu, että on vaikka mitä vielä tekemättä. Propit ovat kuitenkin siinä kunnossa, että voin niillä pelata, ja se on aina se helpottava piste, jonka jälkeen odottelee rennommin mielin.

Sain ommeltua eilen alushameen, vaikka työn ja tuskan takana se oli. Kangas oli helvetillisen pörröistä ja luirua. Oli lähes mahdotonta piirrellä hameen kappaleita kankaalle ja leikata niitä, kun kangas ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan, vaikka teippasin sen lattiaan. Poru kurkussa siinä yritin jotenkin vääntää jalat levällään mittaa pitelemässä, mutta eihän sekään linjassa pysynyt. No, joka tapauksessa sain kappaleet leikattua, ja vaikka ne olivat varsin epämuodostuneita, sain niistä kyhättyä hameen. Matkaan toki mahtui kaikkea muutakin pientä kivaa, kuten ompelukoneen neulan katkeaminen keskellä yötä, kappaleen ompeleminen väärinpäin ja sainhan minä ommeltua sauman ulkopuolellekin törröttämään. Tänään viimein käänsin helman ja ujutin vyötärökujaan jonkin vanhan takin nyörin, kun kuminauhaa ei tietenkään ollut enää.

Ihmettelinkin, miten isä ei ollut jo pitänyt jokaista peliä edeltävää nurinaansa, mutta tulihan se sieltä. Minun kuulemma pitäisi vähentää pelaamista. Peliin en luonnollisesti saisi ottaa eväitä, koska minähän tietenkin ruokin koko porukan. Isä olettaa, että kaikissa peleissä on kaiken kattava muonitus pelinjohdon toimesta - tai ainakin näin pitäisi olla isän mielestä. Olen vain lopen kyllästynyt kuuntelemaan samaa saarnaa ja marinaa joka kerta, kun olen lähdössä pelaamaan. Äiti nyt kyseli, että kuinka monta peliä minulla on vielä tälle vuodelle. Äänensävy oli sellainen, että lukua olisi pitänyt pyöristää reippaasti alaspäin. Onneksi äiti ehti korjata kysymystään, ennen kuin minä ehdin vastata, ja kysyikin vain kevään peleistä. Hmm... kaksi? Suunnilleen. Voi olla vielä enemmänkin. Ainakin varmasti kaksi. Koko vuodelle - ainakin kuusi. En nyt ihan tarkalleen muista kaikkia tulevia pelejä.

Vanhempieni suhtautumisen vuoksi olikin hieman ilkeänlaista kysellä puukkoa, kuksaa ja makuualustaa. Tiesin jo valmiiksi, että isä ei kuksaansa minulle anna, koska se kuksa on jokin arvokas aarre, ja minähän en puukkoa saa käyttää, etten vain telo itseäni. Mitä ylihuolehtivaisuutta... Ihme ja kumma, sain veljeni kuksan ja puukon. Tosin minua kyrsii, että puukon tuppeen on takapuolelle kirjoitettu mustalla tussilla Iiron nimi ja vanha lankanumeromme. Pilattu hyvä puukko. Makuualustakin löytyi, kunhan olin kääntänyt varaston ja ullakon ylösalaisin.

Lainasin mummulta hartiahuivin. Nyt illalla otin saunan jälkeen huvikseni proppikuvia. Viitta ei nyt kuviin tullut, mutta joskus toiste sitten... Tältä näyttää Huotra Kruununranta tukka märkänä. Kuvasta puuttuu kaikenlaista pientä tilpehööriä, mutta perusproppaus on tässä. Harmittaa, liivi jäi vähän liian lyhyeksi... Liivin miehustaan tulee vielä nyöritys, niin pysyy vähän paremmin kiinni ja paikoillaan. Kaulaan koru ja vyölle vielä pieni pussukka, amuletti ja ehkä jotain nyöriä repsottamaan. Hm, ja vyön voisi laittaa vähän löysemmälle sitten, kun sen ei tarvitse pitää liiviä paikoillaan. Olen ihan tyytyväinen.

Nyt taidan luikahtaa iltapalalle ja sitten pakata rinkkani. Jos vaikka vielä ehtisin lukea sen yli 60 sivua materiaalia, mitä tulostin koulussa armailla tulospisteilläni, joita aina pihtaan tällaisia tilanteita varten. Jonkinlaisia muistiinpanoja ja miellekarttojakin voisi vielä väsäillä ainakin kontakteista. Aikajana, pakko tehdä! Rakastan aikajanoja. Niin, ja ne kysymykset hahmosta, niitä ei sovi unohtaa.

Ompelukonesulkeiset

Jösses, miten päätä särkeekään! Olen perjantai-illasta asti istunut ompelukoneen ääressä tai kontannut lattialla nuppineulojen, mittanauhan ja saksien kanssa. Autuaita olivat ne hetket, kun istuin ruokapöydän ääreen. Mutta on tämä raataminen kannattanutkin. Huotra Kruununranta ei ehkä koe palavaa halua ilmestyä pitopöydän ääreen ilkosillaan tai nykyvaatteissa.

Tämänhetkinen saldo: Valmis hame ja viitta. Työn alla liivi, pussukka ja koru/onnenkalu. Viimeistelyä vaille valmiina pussukka ja paita/tunika/whatever. Alushamekin pitäisi varmaan vielä vääntää. Tuossa nykyisessäni kun on vähän liikaa helmaa ja pitsiä Jokilahteen. Ko. alushame pilkottaa aiemmassa Astraia Vanen päällyshameen alta. Jos nyt kauhea hätä tulee, niin tämä vanhojen tansseihin lakanasta värkätty alushame saa luvan lähteä mukaan. Lisäksi ajattelin ryöstää mummulta luonnonvalkoisen hartiahuivin, jota en varmasti saisi ottaa mukaan, jos pyytäisin. Onneksi mummu lähtee viikoksi Lappiin ja minulla on mummulle avaimet... Kiltti lapsenlapsi ja sillä lailla...

Viittakangas osoittautui aivan kamalaksi ommeltavaksi ja sen lisäksi vielä erittäin pölyäväksi. Täytyy varmaan jossain vaiheessa puhdistaa ompelukoneen sisukset siitä kaikesta nöyhdästä ja karvasta, mitä kankaasta irtosi. Kaiken kaikkiaan viitta onnistui kuitenkin hyvin, ja siitä tuli vielä monikäyttöinenkin. Se ei jää yhden pelin propiksi. Ja vaikka kangas on ihan kamalaa työstää, se toi heti mieleeni merellisen satamakaupungin tyrskyt ja viiman, jotka ovat pieksäneet ja riepottaneet kangasta. Jos haistaisin, voisin kuvitella juuri tuohon kankaaseen meren suolaisen tuoksun. Kai meri tuoksuu suolaiselta...?

Tummanpunainen hamekin onnistui hyvin nappikiinnityksineen. Joskin näytän se päällä kauhean paljon vanhemmalta ja vakavammalta. Mieleeni tulee vähän jokin varhaisviktoriaaninen nainen, vaikka hame onkin ihan niin yksinkertainen kuin olla voi. Tykkään.

Paidan hartiat jäivät vähän miehisen leveiksi minun mitoilleni, joten niitä pitää nyt vielä viilata. Kun saan hihat nostettua, niin onkin enää hihansuiden kääntäminen jäljellä. Voisin huomenna koulun jälkeen pyytää mummua apuvoimiksi, sillä yli tunnin puurtamiseni ei oikein tuottanut tulosta hihojen kanssa. En uskaltanut lähteä ompelemaan uutta saumaa, vaikka kaiken järjen mukaan nuppineulat olivat oikeassa paikassa. Mutta huomenna saan paidankin valmiiksi, joten saan sen pois huolilistaltani.

Eh, liivi... Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut hajuakaan, mitä lähdin tekemään, kun aloin työstää kyseistä vaatekappaletta. Mielessäni oli vain kuva ja pieni, valju idea, miten ehkä saisin liiviä varten varatusta kankaasta aikaiseksi mielikuviani vastaavan vaatteen. Enhän minä mitään mittoja sen suuremmin mittaillut tai kaavoja piirrellyt, leikkasin vain kankaan - ja heti väärinpäin. No, onneksi sain takakappaleen vielä leikattua, joskin langansuunta on nyt sitten eri etu- ja takakappaleissa, mutta tuo oli onneksi sellaista kangasta, jossa langansuunta ei kauheasti liikuta suuntaan tai toiseen. Aloitin liivin väkertämisen vielä niin myöhään, että väsymys alkoi painaa mieltä, joten täytyy nyt katsoa huomenna, mitä olen saanut aikaan - olenko tuhonnut koko kankaan vai onko jotain vielä pelastettavissa?

Pussukka on villalankaa vaille valmis. Jos tässä viikolla vielä päädyn Tunalle, voisin ottaa pussukan sinne ompelupuhteikseni. Auts, tiedän jo valmiiksi, että kun minä ompelen käsin, jälki on kuin keskittymishäiriöisen ala-asteikäisen näpeistä. No, katsotaan, mitä tulee...

Ai niin, ja näpertelin minä Huotralle jonkinmoisen onnenkalunkin vyölle roikkumaan. Mummun ikivanha nappipurkki osoittautui varsinaiseksi aarteeksi. Kun vielä löysin kotoa ompelulaatikosta sotkuisen kasan mustaa, paksua lankaa, kaikki tarvittava oli koossa. Tosin idea jalostui työstäessäni kummallista talismaania, ja totesin tarvitsevani vielä yhden helmen, ennen kuin työ olisi valmis. Onneksi Tunan huone lainehtii helmistä. Pitää vain etsiytyä Tunalaan vielä ennen peliä ja valita mieleiseni. Hmm, minäkö olen menossa suoraan Tunan laatikoille mobilisoimaan Tunan omaisuutta? Njääh, luulette vain.

Niin, ja se vyö... Mummu juuri pari viikkoa sitten esitteli minulle laajaa vyövarastoaan, johon oli kerännyt vöitä yli viidenkymmenen vuoden ajalta. Voin vilkaista, jos sieltä löytyisi Huotralle kapea vyö, mahdollisesti vielä punotusta nahkasta. Mielelläni ottaisin kyllä tuon omani, mutta en tiedä, onko se sitten liian leveä. Mukava se ainakin on.

Hmm, siis teoriassahan Huotran propit ovat melko hyvässä jamassa. Kyllähän siinä hermot kiristyivät puolin ja toisin, kun ompelukoneen ääressä tuli vietettyä tunti toisensa jälkeen, mutta siitä selvittiin. Nyt täytyy vain jotenkin saada aika riittämään viikollakin, kun pitäisi kirjoittaa ruotsin CV ja työhakemus sekä hakemus ProAkatemiaan. Minähän tahdon pois Teiskontien vankeudesta! Pääsisin toteuttamaan itseäni niin paljon paremmin...

Valmistautumista sataman tuuliin ja tyrskyihin

Ehkäpä kerron OSA III:n kohtalostakin jossain välissä, mutta nyt päällimmäisenä mielessä polttelevat ihanaiset kankaat ja viikonloppu ompelukoneen kanssa. Jokilahti tulee, jännittää. Joskus viime vuoden puolella vielä uhosin, että onneksi Jokilahden proppien tekemiseen on paljon aikaa - ja minä aloitan nyt puolitoista viikkoa ennen peliä. Ilmeisesti olen parantumaton tapaus. Sentään viittakangas oli ostettu jo aikaisemmin. Maanantaina kävimme Tunan kanssa Eurokankaassa, joka osoittautui aivan mahtavaksi paikaksi näin alen loppupuolella. Hyviä kankaita pari euroa metriltä. Siitähän tuli oikein hyvälle mielelle. Minähän siis tavallaan säästin todella paljon kankaan hinnassa, joten saatoin sitten ostaa ison puunapin, jolla olikin hintaa sitten vähän enemmän... mutta kun se oli niin ihana! Hei, minulla on nappiaddiktio, myönnän ja tiedostan sen.

Tänään pääsimme viimein piirtelemään kaavoja ja leikkaamaan kankaita. Viikonlopuksi ajattelin viettää mummulassa ompelukoneeni ääressä. Hameen sain tänään leikattua, viitta vielä odottaa leikkaamista. Ne siis saan ainakin viikonloppuna valmiiksi. Sitten vielä paita, liivi (päätin olla ilkeä pelaaja ja ottaa kuitenkin ruskean kangasliivin peliin, vaikka proppausohjeissa liivit mainitaan harvinaisiksi ja ylellisiksi) ja pussukka ja/tai laukku. Mietityttää vain, mistäköhän mahtaisin saada liiviini nyörin, kun ei Eurokankaassakaan ollut kuin punaista. Täytyy tehdä ompelutarvikelaatikoille inventaario, tutkia asiaa ja sitten vasta panikoida. Hm, ja jostain pitäisi jokin huivi/kaulaliina tempaista. Sama juttu alushameen kanssa, mutta sen merkeissä taidan kääntyä mummun vaatekaapin ja varaston puoleen. Tai sitten pitää vielä käväistä Eurokankaassa ensi viikolla. Huh, kiire tässä tulee välttämättäkin.

Mutta nyt on into ja tarmo päällä. Olen jo aivan rakastunut hahmooni ja proppeihin. Koen ne niin huotramaisiksi. Tämäkin seikka puolsi liiviä: se tuntui huotramaiselta. Siinä neitosessa on kyllä sitä jotain... ihana hahmo.

Ai niin, tilasinhan minä tänään hiustikarinkin Rautaportista. Täytyy keksiä sille jostain toinen tuppi, niin ehkä se sitten menee Huotrallekin. Siinä onkin hieman ajatustyötä. Jännittää. Ihan ensimmäinen, oma tikarini...

Tästä voisi kieriä nukkumaan, niin jaksaa huomenna mennä tanssitunnillekin koulun jälkeen. Harmi, etten huomenna ehdi kaahata ompelukoneella, vaikka kuinka tekisi mieli...

Ai joo, ja ilmosinhan minä tänään Hovijuoruihinkin. Lisäksi pitäisi kirjoittaa hahmo Mustan metsän majataloon. Visio on, mutta kirjoittaminen on taas muka niin vaikea aloittaa. Huomenna on toki kansainvälistymistä, joten ehkä siellä... Tai sitten koodailen OSA:n uusia sivuja. Luennot ovat helppoa ja tehokasta työaikaa.

Astraia Vane, Kuolaava Gäätä

No, selvisinpäs sitten siitäkin pelistä loppujen lopuksi. Vielä melkeinpä hengissäkin. Nyt vain odottelen proppikuvia, joita pelissä otettiin. Tahdon nähdä, miltä näytin. Astraia oli oikeastaan aika miellyttävä hahmo pelata, mutta toki asiaa olisi helpottanut, jos olisin ollut vähän enemmän elävien kirjoissa. Olin jo ennen peliä nukahtaa pelipaikan sohvalle.

Astraia oli nuori nainen, joka tiesi, että jokainen tyylitietoinen, kunnollinen brittilady tietää hatun merkityksen hääpukeutumisessa. Lainasin Tunalta Harrisin kesähattua ja aiheutin sillä muutamat kohtaukset osalaisille, jotka sattuivat myös olemaan Gäädässä. Suloista, että yksi pelinjohtajista, osalainen, alkoi kirkua nähdessään hatun. Hattu oli pop. Ouvan kanssa perustimme Team Hatut -parivaljakon: pelin ainoat tyylitietoiset naiset.

Kaiken kaikkiaan oli ihan peruskiva juhlapeli, paljon seurustelua ystävien kanssa. Bertha oli aivan loistava, samoin krapulainen Claudia. Mmm, ja tuo taivaallinen Dorothyni, jonka kanssa emme ehtineet räjäyttää pankkia ja paljastaa suhdettamme. Tämän olisi voinut pelata toisella tavalla, rohkeammin minun puoleltani, mutta Astraia jumittui liikaa pitämään kulissinsa koossa. "Mitä muutkin ajattelisivat? En minä voi! Tämä on niin kovin hämmentävää, Dorothy-rakas... minä en tiedä enää mitään." Ah, Astraian eeppistä vuodatusta kujalla. Ja jalkapeliä pöydän alla. Mustasukkaisuutta Janisin flirtatessa Dorothylle... ärrrr. No, ajoittainen tylsyys oli Astraialle ihan okei, ja hän kummastelikin, miten muut valittivat tylsyyttään. Kokonaisuudessaan ihan jees, kevyt peli, josta ei tarvinnut kauheasti stressata. Hamekin löytyi Punanaamion rekiltä pienen tuunaamisen jälkeen: pistin mustalaispuvun poikki ja tein siitä hameen. Pussukka harmitti, kun suunnittelemaani vehjettä ei löytynytkään, mutta onneksi löysin hätävaran. Että sillä lailla on sekin nyt takana. Debrief pitäisi vielä varmaan kirjoittaa.

Oli ihan hauska peliä edeltävänä iltana miettiä, että kenenkäs häät ne pelissä oikein ovatkaan. Hmm, niin, Astraian hyvän ystävän. Olin todella perillä asioista siis tuossa vaiheessa, mutta onneksi tuli vielä luettua profiilia ja loitsulistaa. Sillä sekin tietämättömyys saatiin paikattua. Onneksi omaksun melko helposti tekstiä ja muistan siitä yhdelläkin lukukerralla paljon.

Kuolaava Gäätä II - Just Married

Kadonneen vuorokausirytmini vuoksi en todellakaan muista, milloin tämä tapahtui, mutta Thalin kinusi minua lähettämään ilmoittautumisen Kuolaavaan Gäätään. Tuna oli pelistä puhunut ja olin harkinnut ilmoittautumista. Tavallaan olisi ihan kiva päästä pelaamaan jotain Pottereihin perustuvaa, koska olisihan se joskus larp-uralla koettava. Myös tutut pelinjohtajat vetivät puoleensa. Mutta järki sanoi, että ei missään nimessä! Oma peli olisi viikkoa aikaisemmin ja olen jo nyt aivan lopussa. Mitä sitten juuri ennen ja jälkeen pelin? Hyvä, jos minut saa pelinjälkeisellä viikolla raahattua kouluun. Ruumisauto voisi olla ihan kätevä.

No, mutta niin kuin yleensä larppaajaminäni kohdalla, ei järki taas päätä pakottanut vaan ilmosin peliin. Myöhemmässä vaiheessa - olisikohan se ollut viime yönä siinä puolen yön aikoihin? - rekrysin mukaan vielä yhden pelaajan.

Pakko myöntää, että en minä nyt aivan into piukassa hypi seinille tätä peliä odotellessani. Kai vain olen niin väsynyt, etten jaksanut kuin hetken kimittää hahmojaon tipahtaessa postiin. Päivän Profeetan oikolukija Astraia Vane napsahti kohdalle enkä voi myöskään tästä myöntää hyppineeni seinille kovin iloisesti. Pikkutarkka nuori nainen kuulostaa aina melko kalsealta. No, mutta katsotaan, mitä tästä tulee. Kehitin jo varasuunnitelmia, miten selviän pelistä. Äh, pääsyy pessimistiseen suhtautumiseeni on tällä hetkellä vain laittoman suuri univaje, kadonnut vuorokausirytmi, kireä aikataulu, kireät hermot ja mieletön stressi. Niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei taas mikään onnistu.

Onneksi proppautumisen suhteen Astraia voi olla aika armollinen. Tarkka ja järjestelmällinen nuori nainen ei välttämättä ole niin hasardi pukeutumiseltaan kuin noidat yleensä. Ehkä...? Kehittelin jo kaikenlaista röyhelöpaitaan liittyen. Tarvitsen hameen ja sitten vielä jonkinlaisen viitan/kaavun. Ja jotain kivaa päähän. Koruja, ehkä. Taikasauva tulee lainaan Tunalta. Kukkaro pelirahoille, hmm... mietinnässä.

Voi, minä niin kuolen. On sellainen tunne. Voihan siitä tulla ihan kivaakin. Pelistä siis. Ei kuolemisesta.

Pj:n stressikartoitus

Katsaus pelinjohtajan mielenterveyden tämänhetkiseen tilaan

Kysymykset on esitetty pelinjohtajalle noin 18 vuorokautta ja 21 tuntia ennen peliä. Hahmokirjoituksen deadline noin 45 tunnin kuluttua. Keskimääräinen nukkumaanmenoaika viimeisen viikon ajalta klo 4-5.

Pelinjohtajan nimi: Ida Perälä
Pelin nimi: Opera School of Arts III - Asuntolan yö
Pelin kuvaus: Ihmissuhdehöttöä taidesisäoppilaitoksen seinien sisällä. Teinit, te olette aivan omassa luokassanne.
Pelin ajankohta: 17.-18.1.2009
Hahmoja: öö... 23? 11+10+2=23? Kai.
Päivän pohdinnat: Kuka tällaista oikeastaan haluaa pelata? Miksi kaikki silti tuntuvat odottavan tätä peliä? Miksi pelaajat haluavat pelata jo kolmannen OSA:n? Onko tässä mitään järkeä? Pelinjohtamisessa ei ainakaan ole... Pohdinko tätä viime kerrallakin? Taisin pohtia. En tainnut oppia mitään.
Päivän sitaatit tulkintoineen: Ida: "Niin, mutta kuka siitä tietää? Ei se tuollaisenaan lähde aukeamaan..." Tuna: "No... Lotte?" Ida: "Tietenkin Lotte!" Pelinjohto ei vieläkään tunne hahmojaan. Lottekin on vasta kolmatta kertaa mukana juorutoimistona. Kukakohan koululla yleensäkään tietää jotain, jos jotain tiedetään? Olisiko Lotte? No, Lottepa hyvinkin. Miten voin edes kysyä tuollaista?
Wordin sulkemisaika: 2:38 ja päätös mennä aikaisin nukkumaan tänä yönä
Wordin sulkemisen vaikutus pelinjohtajaan? Täydellinen jumi, jäi tuijottamaan valkoista seinää suu auki, kuolaten ja silmät kuivina saamatta itseään pitkään aikaan liikkeelle.

Larppaajan joululahja

Pitihän minun joulun kunniaksi hankkia itselleni joululahja. Olin jo pitkään hiniöinyt itselleni korsettia, koska se on osoittautunut varsin monipuoliseksi ja käytännölliseksi propiksi, joka sopii moneen peliin ja monelle erilaiselle hahmolle. Niinpä minä viimein tilasin itselleni mustan satiinivyötärökorsetin Euphoricasta. Tein tilaukseni 16. päivä ja korsetti oli perillä Tampereella 22. päivä siististi suuressa kirjekuoressa tilausvahvistus ja lähetystiedot mukanaan. Sisäinen pikkutradenomini oli aivan riemuissaan sellaisista papereista, kun niitä nyt osasi lukea ihan silmällä kuin aikaisemmin.

Nättihän se on. Kovin kaunis. Ehkä vähän pehmeämpi ja joustavampi kuin osasin odottaa, mutta ehkä ihan hyvä niinkin. Ensimmäisen korsetin ja varsinkin pelitarkoitukseen ostetun tuskin kannattaa olla mikään tappo- tai kuristusväline, jolla voi helposti kiduttaa itsensä hengiltä muutamassa tunnissa. Nyt vain odotan innolla peliä, jossa pääsen tosissaan korsettia käyttämään. No, viimeistään Mustan metsän majatalossa sitten.

Kärvistelin tuossa päivän verran, kun en päässyt sovittamaan korsettia, koska olin yksin eikä ollut ketään nyörittämässä tai auttamassa pukemisessa. No, aattoyönä minä sitten päätin, että kyllä minä sen korsetin yksinkin puen. Niinhän minä puinkin. Seisoin vessan peilin edessä korokkeella ja taistelin nyörityksen kanssa. Sain kiristettyä korsetin heti ensimmäisellä kerralla liki pitäen kiinni asti. Uskon, että se menee kiinni, kun saan jonkun muun kiristämään. Jännää. Sinänsä hauska, että omasta mielestäni vyötäröni ei kyllä muuttunut kovin paljoa, vaikka siitä tuli kurottua melkein 17 cm sisään. Onnistuin vain näyttämään entistä harteikkaammalta ja rintavammalta, mikä ei ollut ihan se syvin tarkoitus. Harteikkuus kyllä johtui varmaan lähinnä vain jännityksestä ja hartioiden nostamisesta korviin aivan vaistomaisesti. Siitä pitää päästä eroon. Yleisesti ottaen kuitenkin yllätyin, miten mukava korsetti oli päällä. Se ei kiristänyt eikä puristanut, salvannut hengitystä tai muutenkaan hiertänyt ja kiertänyt. Ei se varsinaisesti rajoittanut edes liikkumistakaan, vaikka kumartuminen aivan kaksinkerroin oli hieman hankalampaa kuin normaalisti.

Pikaisen kartoituksen jälkeen siis todettakoon, että oli hyvä hankinta. Hyvää joulua siis minulle. Onnistunut lahjavalinta.

Pelinjohtajan yöllinen arki

Jaahas, ja taas oma peli lähestyy. Opera School of Arts III - Asuntolan yö. Tammikuun 17.-18. päivä Ylöjärven Antaverkassa. Että sillä lailla.

Mihinkään pitkään merkintään ei ole aikaa, koska näppäimistön pitäisi sauhuta ihan muita asioita kuin pelinjohtajan tilityksiä. Tällä hetkellä on kyllä ihan hyvä fiilis tässä kirjoitellessa pitkin yötä kynttilöiden loisteessa. Mukavan rauhallinen tunnelma, kun joululaulutkin soivat taustalla. Voisi tässä yön aikana nyt yrittää saada May Liamsin jonkinlaiseen alkuun ja huomenissa kirjoittaa loppuun.

Tuna nyt vain häiriköi puhumalla parroista, vaikka olisi silläkin kirjoitettavaa ihan tarpeeksi ilman partakeskustelujakin. Sitä paitsi minun ajatukseni harhautuu... ja pahasti.

Sivustakatsoja

Mietin tänään hyvin pitkään, miksi minä edes larppaan, leikin larppaajaa. Tuntuu, että minä olen aivan täysi tohelo sillä saralla. Proppaukseni harvoin onnistuvat, pelini vielä harvemmin ja omani eivät mielestäni koskaan. Kirjoitan tätä suuren alemmuuskompleksin alaisena, mutta tiedostan sen. Tänään nyt vain on tällainen päivä.

Tunnen niin paljon hyviä larppaajia, joiden eläytymiskykyjä kadehdin, mutta vielä enemmän olen kade siitä, miten he pääsevät mukaan porukkaan, saavat uusia ystäviä, ovat pidettyjä pelaajia ja sulahtavat noin vain piireihin. Olen niin harmaa siinä rinnalla. Mitä minä yleensäkään edes teen peleissä? Harvoin minulle siellä kukaan oikeastaan puhuu, siis pelin ulkopuolella, jos en itse mene juttelemaan. Silloinkin saan juttuseuraa varsin vaihtelevalla menestyksellä ja usein tipun keskustelusta hetken kuluttua. Onko minussa jotain vikaa?

Juu, tiedän, ette voi osallistua kaikkiin samoihin peleihin, joihin Tuna tai joku muu tuttuni osallistuu, mutta tuntuu silti todella pahalta jäädä sivustakatsojaksi, kun muut pitävät hauskaa. He vain siirtyvät askel askeleelta kauemmas, hymyillen ja onnellisina, enkä minä kykene liikkumaan heidän peräänsä, vaikka miten yrittäisin juosta. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ollakseni kuin he tai edes samassa sarjassa. Minusta tuntuu, että turha minun on enää edes roikkua. Harkitsin tänään jo vakavasti koko harrastuksen lopettamista, mutta en kai vain osaa luopua siitä. Voinhan minä aina uskotella itselleni, että olen larppaaja.

Enkä minä näillä ajatuksillani, tällä tekstilläni tahdo tuottaa mitään tuntoja kenessäkään. En jaksa keskustella asiasta, joka pohjautuu sosiaalisissa tilanteissa kokemiini tunneperäisiin kokemuksiin. Tunnenko minä väärin? Ja mitä minä voin sille, mitä tunnen? Tunteet ovat hallitsemattomia.

Hinku propata

On kauhea hinku propata jo tiedossa olevia, tulevia hahmojani. Pitäisi kuitenkin vain hillitä itsensä ja vasta lähempänä pelejä antaa periksi viettelyksille. Kun tiedän tarkemmin, millaisista hahmoista on kyse.

Cora Ainsworthin proppaamisesta tulee varmaan ihan hauskaa, vaikka epäilenkin, että tyttö noudattaa hyvin pitkälti samankaltaista tyyliä kuin minäkin. Yritän etsiä jostain värikästä, suht edukasta paitapuseroa. Siinä onkin jo melkein kaikki, mitä enää tarvitsen. Hame, sukkahousut, säärystimet, liivi ja lätsä löytyvät jo kaapeistani. Jotain koruja voisin harkita, mutta niitä voin aina lainata Tunalta. Tuna, oma pikku aarrelaatikkoni... Yövaatetusta en ole vielä ehtinyt Coralle ajatella enkä tiedä, nähdäänkökään Coraa Asuntolan yössä yövaatteisillaan. Koulupuku tytöllä kuitenkin alussa hetken aikaa on, ehkä. Täytyy nyt vähän katsoa. Ainakin, kun menen hakemaan pelaajia, kannan koulupukuni kunnialla, se on vissi. Perinnekin jo. Lähes.

Jokilahti-kampanjan Huotra Kruununrantaa odotan innolla, kihelmöivällä kutkutuksella. Proppaamisesta tulee mukavaa, kunhan vain siivoan itselleni työskentelytilaa pöydän ääreen ja varaan aikaa istua rauhassa ompelukoneen äärellä suristelemassa. Mmm... Saan tehdä niin paljon perusvaatteita ja varmaan oikein koristellakin niitä. Tosin en tiedä, kuinka paljon minusta on siihen, mutta onneksi mummu on aina apuna. Hänet voisi jopa saada innostumaan tästä projektista, kun koruompelukin on mukana. Oi joi, minä jo niin tahtoisin tietää, mitä lähden Huotrassa etsimään ja mitä neiti kertoo vaatteillaan.

Niin, ja sitten on Théssalea Orióna. Omapäinen ja horjumaton, nuori haltianeito, joka on ottanut isältään perimänsä vastuun kantaakseen, kun velipoika siitä kieltäytyi. Tässäkin on toinen odottamani projekti, mutta ensi syksyyn on niin pitkä aika, että vielä ei uskalla kauheasti propata. Tosin löysin tänään kyllä Théssalle housut UFFilta, kolmen euron päivä. Juuri sellaiset kuin ajattelin. Tosin olihan niissä vetoketju, mutta ei se pitkän tunikan ja liivin alta näy. Aloin jo bussipysäkillä miettiä jonkinlaista aluspaita-korsettiviritelmää, kun ei tekisi mieli pitää fantasiapuvun alla tavallisia rintsikoita. Jotenkin siinä menee fiilikset ihan täysin. No, taitaa kuitenkin olla helpoin ratkaisu vain tyytyä rintsikoihin, koska muuten menee aika vaikeaksi. Mmm, niin, jonkinlainen pitkä tunika minun pitäisi ommella tai hankkia, samoin liivi. Haaveilen jo kaikista ihanista nyörityksistä ja koristeluista, namia.

Aivan, tikari! Se oli jo unohtua. Huotrahan tarvitsee puukon/tikarin, muistaakseni näin luki pelin sivuilla. Löysin kauniin tikarin Rautaportin sivuilta ja olen kuolaillut sitä myös Théssan käyttöön, joten päätös 20-vuotispäivälahjastani ei ollut vaikea. Kyllähän jokaisella 20-vuotiaalla neidolla on oltava oma tikari, jolla puolustaa kunniaansa! Eikö? Ja minähän en hiniöi toisena vaihtoehtona hiustikaria, jonka hiusvehje kylläkään tuskin minulla toimisi, mutta muuten...

Voi äh, kun tekisi niin mieli päästä ottamaan Felenoriin proppikuvia jossain linnavuorella! Laitilassa oli niin upeat maisemat Kirkkelinnassa ja tunnelma aivan omaa luokkaansa. Oli niin maagista kykkiä linnavuoren huipulla syystuulessa ja tarkkailla ympäröivää maastoa lähestyvien ihmisten varalta, valmiina tekemään hälytys ja puolustamaan piilopaikkoja ja koko kulttuuria. Se oli virkistävä, voimauttava tunne.

Voi, minä niin jo tahtoisin pelaamaan. Minua kyllä vähän kyseltiin lauantain Kauniisiin uniin, mutta kun minä en kovin helposti taivu 60-vuotiaaksi, aggressiiviseksi mummoksi, ainakaan näin lyhyellä varoajalla ja näillä resursseilla, niin se vähän sitten jäi. Sitä paitsi minä olen jumissa teekutsuilla silloin. No, jokin toinen kerta sitten.

Onneksi tänään oli sentään hyvin antoisa pj-kokous Sokos Caféssa. Kroisantti, kaakao ja jäätelöannos kruunaavat kummasti kunnon rentoutumisen pelin asioiden äärellä. Aloimme listata, mitä kaikkea tekemistä kullakin hahmolla on. Herkkua. Pitää vain jaksaa kirjoittaa se kaikki, ja keksiä jostain aika kirjoittamiseen. Huh, mikä urakka on edessä.

"Terence, ripeästi nyt! Pitäisi mennä jo."

Kylmää, kylmää niin paljon. Rintakehää painaa, vatsaa kuristaa. Laskostan lakanat ja vaatteet vanhaan matkalaukkuun ja mietin, miltä Terencestä on mahtanut tuntua Lintukotoa edeltävänä iltana. Mihin laitoinkaan aluspaidan? Entä bokserit? Onhan kaikki nyt mukana? Sydän läpättää. Tekisi mieli itkeä, teki mieli soittaa pelinjohdolle. Ehkä heidän on kuitenkin parempi antaa nukkua. Eikä minulla olisi heille mitään sanottavaa. Tämä on niin mykistävää. Kuin tuijottaisi pimeydessä valkoista seinää kykenemättä liikkumaan, kykenemättä räpäyttämään silmäänsäkään. Ne ovat kahlinneet minut paikoilleen.

Viimeksi minulla oli tällainen olo ennen Duopolia. Tai ainakin melkein samanlainen olo. Eetan kohdalla olin huolissani tytön hengestä. Eetan tahdoin säästää kuolemalta. Nyt en tiedä, miltä minä tahdon säästää Terencen. Miksi minä olen aina niin huolissani hahmojeni kohtalosta? Miksi hahmoni käyvät niin liki minua? En valita, pidän tästä. Nämä ovat usein niitä parhaita hetkiä hahmon kanssa.

Kunhan kaikki vain toimisi pelissä yhtä hyvin. Se pelottaa minua itseäni: että petän pelinjohdon pelaamalla huonosti tai väärin, tuotan pettymyksen muille pelaajille, en saakaan kaikkea irti hahmostani, en vain ymmärrä, en osaa lukea peliä, liioittelen tai pidättelen liikaa... Minä vain olen melko näkymätön, en halua kiinnittää muiden huomiota peliini. Ehkä minä vain pelkään, miten muut reagoivat, kun vastapelaajalta puuttuukin puoli raajaa eikä se kuulemma edes näe mitään. En haluaisi tuottaa muille ahdistusta sen vuoksi, että olen mitä olen.

Viimeistelin tänään Terencen housut eli tein niihin taskut. Eivät ole mitkään kauniit, mutta ovatpahan nyt kuitenkin. Pitäähän ne kädet nyt taskuun saada. Sitten pitikin jo pyörähtää tanssitunnille, ja tanssitunnin jälkeen olen vain pakannut. Löysin eteisen kaapin ylähyllyltä vanhan, pehmeän nahkalaukun, joka oli yltä päältä pölyssä. Luulinkin sitä aluksi harmaaksi, mutta pölykerroksen alta paljastuikin kauniin ruskea nahkapinta. Minulle tuli heti Terence mieleen, kun näin matkalaukun siellä hyllyllä peränurkassa. Varmaan poika on sellaisen kanssa Lintukotoon aikanaan saapunut. Ehkä.

House ei ollut tänään kovin otollista katsottavaa. Potilaalle annettiin sähköhoitoa ja päiviteltiin, että nyt ei olla enää 1940-luvulla. Minun kävi niin sääliksi potilasta, joka menetti koko kokemuspohjaisen muistinsa ja istui täysin eksyneen ja avuttoman näköisenä sängyllä. Niin, minähän en ole menossa pelaamaan 1940-luvun psykiatriseen hoitolaitokseen sijoittuvaa peliä, en! Eikä sähköhoito ole Lintukodossa lainkaan tavallinen hoitomuoto, ei! Hei, ihan tosi, voidaanko vain mennä kotiin ja jättää ne sähkösokit antamatta... jooko?

Unia

Olen nyt parina yönä nähnyt taas unta Terencestä, ja pakko vain todeta, että vau. Tosin minä en sitten yhtään osaa selittää, miksi Terence oli viime yönä roomalaissotilaiden vankityrmässä koodaamassa tietokoneella. Siellä kuitenkin nökötti ja tyrmäkaveri lähti. Pimeässä loukossa maan alla ei ollut niin mukavaa. Alkoi ahdistaa se, kun kuuli roomalaisten humaltuneet juhlaölinät yläpuolelta.

(Nyt kouluun!)

Ensimmäinen pelinjohdollinen teepöytä

Ensimmäinen OSA III:n pelinjohdollinen teepöytä on nyt katettu. Ilmeisesti tämän pelin järjestelyt on siis nyt virallisesti aloitettu. Pähkäilimme jatkavien hahmojen kanssa, ja olihan se aika vaikeaa raakata osa hahmoista pois listalta. Käy omantunnon päälle olla pelinjohtaja, paha ihminen.

Päädyimme nyt kokoonpanoon 20+2 eli 20 pelaajaa + kaksi pelinjohtajaa, ei tuplahahmoja (eli pelissä ei tulla näkemään neiti Harrista). Henkilökuntaakaan ei pelissä ole, joten opiskelijat saavat vapaasti remuta asuntolassa keskenään, Wamplen puuttuessa avautua toisilleen ja nipottaa toinen toisilleen hiljaisuudesta ja unirauhasta. Ehkäpä peliin on tulossa myös jotain muuta jännää, jottei nyt ihan tylsäksi käy...

OSA II:n jälkipuinti on jäänyt vähän vähäiseksi koulun takia. Meidät on yritetty syödä siellä elävältä ja näännyttää töiden alle. Nyt on viimein ollut sen verran aikaa, että on voinut edes harkita kiitosten ja ahdistelujen lähettämistä pelaajille. Niinpä siis vain naputtelemaan postia. Hävettää kyllä lähettää postia kuukausi pelin jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ehkä palautekin on realistisempaa, kun ylenpalttinen hypetys on ehtinyt laantua.

Housutkin jalassa

Vihdoinkin ehdin ottaa taas proppikuvia. Viime viikolla ei kauheasti ollut iltaisin aikaa, ja nytkin tuli kiire kiskoa propit pois, kun isä porhalsi kotiin ja yleisestä ärinästä päätellen oli taas vaihteeksi pahalla tuulella. En viitsinyt jäättää Terenceä ilahduttamaan larppaamisvastaista isääni: isä tuskin olisi ymmärtänyt, miksi hänen esikoistyttärensä pukeutuu pojaksi.

Vielä pitäisi metsästää jostain takki ja kengät. Villasukkia löydän varmasti mitä erikoisimmista paikoista pitkin kämppäämme, joten niistä ei tule pulaa, jos tahdon pitää varpaat lämpiminä.

Ehdottoman mauttomat laitoshousut

Kyllä. Nyt ne ovat valmiit. Niin kerrassaan hajuttomat ja mauttomat laitoshousut. Vähän jäivät piukoiksi takamuksesta, mutta Terence saa sitten esitellä harvinaisen hyvin muodostunutta takapuoltaan laitoksen naisväelle... ja mikä ettei miehisillekin olennoille, jos herroja kiinnostaa. Toivottavasti housut vähän venyisivät ennen peliä. No, onneksi aneeminen villpaita sentään on niin pitkä, että se kätkee kaikki asiattomat kiihokkeet hullujen silmistä.

Hiljalleen kaikki propit alkavat olla kasassa noin välttävästi. Periaatteessa voisin lähteä pelaamaan. Tosin housuissa ei ole taskuja, ja taskut niissä pitää olla, ihan pakko on olla. Minä en suostu pelaamaan ilman taskuja.

Voisin yrittää ottaa kuvia taas jossain vaiheessa loppuviikkoa. Muuten olisin ottanut tänään, mutta tuskin jaksan enää. Olen ihan rätti, ja huomenna pitäisi olla edustavana ja virkkuna pankkineuvotteluissa Nordeassa. Huomenna se alkaa - huhtikuun loppuun kestävä yritysroolipelimme ja minä kuulun ReLife Oy:n tiimiin. Harjoitusyritystoimintaa kestää paljon paremmin, kun mieltää sen peliksi.

Housut jalkaan, poika!

Kun kerran kangaskin jo tuli hankittua, niin pitihän housuprojekti saada aluilleen. Tunalla mittailimme ja piirsimme kaavat. Leikkaamisenkin aloitin Tunalassa, mutta aikataulun pakottamana olen nyt jatkanut palojen leikkaamista kotona huoneeni lattialla joululauluja kuunnellen ja mukana laulaen. Mukavaa touhua, hyvin rentouttavaa. Saavat taas aivot askarrella muiden kuin kouluun liittyvien ongelmien parissa. Olen edelleen ihan varma, että olen leikannut jotain väärin, vaikka olenkin mitannut kaiken ainakin kahteen kertaan ja pähkinyt mitat ainakin kolmeen kertaan. Olen ihan neuroottinen mittojen kanssa. Onneksi en ole tekemässä mitään napakasti istuvia ratsastushousuja vaan hajuttomat ja ennen kaikkea mauttomat laitoshousut, joita olen kyllä ajatellut käyttää myös fantasiapeleissä, mikäli tulee tarve pelata housuissa heiluvaa hahmoa. No, ainakin Théssa on sellainen... kun vain saisi sen pelinkin joskus kasaan.

Olen tasan kerran elämässäni tehnyt housut. Neljännellä luokalla käsitöissä, ja pakko todeta, että en käsitä, miten niistä tulikin niin järkyttävän näköiset. Eipä tullut koskaan käytettyä. Tämä fiasko ei mitenkään ole helpottanut nykyistä projektiani: epävarmuuden tunne on melkoinen, mutta uskon, että tällä kertaa lopputulos ei ole aivan yhtä kammottava. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä, miltä housut näyttävät, sillä nehän ovat Terencen järkyttävät laitoshousut. Poikaparka...

Ompeleminen on kyllä kivaa. Tai olisi, jos meillä olisi ehjä ja toimiva ompelukone. Olen nyt jo ainakin vuoden nalkuttanut asiasta äidille, ja viimeinkin asia on otettu edes näennäiseen käsittelyyn. Olin jo hankkimassa omaa ompelukonetta, mutta projektini tyrmättiin kuin seinään. Minun mielestäni se oli ihan hyvä idea. Täytyy nyt katsoa, saanko uuden koneen tällä viikolla, viikonloppuna, ensi viikolla, joskus vai jouluna. Veikkaan villisti, että ehkä joskus syyslomalla. Muuten hyvä, mutta ehdin ommella housut Tunalla ennen sitä. (Ja Tuna, minä sitten ompelen.)

Poika pimeydessä

Olen pohtinut niin paljon, millaista laitoselämä on vuodesta toiseen. Kuinka ihmeellinen maailma laitoksen harmaiden seinien ulkopuolella on ja pääseekö poika koskaan näkemään sitä enää? Miten koulu? Miten kukaan pystyy riistämään keneltäkään maailman kauneutta ja purkittamaan ihmisen suljettuun laitokseen etiketissään "HULLU"? Jos ei ole jo valmiiksi hullu, niin laitokseen joutuessaan viimeistään sekoaa lopullisesti. Kuulen, miten ihmismielen munankuori rapsahtaa rikki siinä puristavassa paineessa.

Tänään kaupungilla Tunan kanssa kävellessäni jaksoin tosissani hämmästellä maailmaa ympärilläni kuin en olisi nähnyt sitä iäisyyksiin. Liikkeisiin alkoi jo valua jotain pientä terencemäisyyttä, jota pystyy hiomaan ja jalostamaan lisää profiilin myötä. (Minähän en odota sitä nivaskaa, en - antakaa äkkiä rauhoittavia, en kestä enää tätä piinaa!) Oli kovin hauskaa spekuloida, mitä tapahtuisi, jos Terence olisi päässyt Peterin kanssa kaupunkiin. Tosin vähän onhoiseksihan se leikki jäi, kun emme tienneet hahmoista mitään ja sen vähän, minkä minä tiesin, pidin itsekkäästi itselläni - minun! Paljonhan siinä lensi asiatonta läppää hahmojen kustannuksella, mutta parempi revitellä nyt ennen peliä kuin pelissä sortua asiattomuuksiin.

"Poika, olet ollut liian pitkään laitoksessa."
"Joo..."
"Kyllä me nyt mennään tissibaariin."
"Minne...? Peter?"
"Onhan sinun nyt jo aika nähdä tissit, poika."
"Ömhjooei..."

Näin mielenterveysalan avustaja Peter Blackwellin kanssa. Terveisiä vain pelinjohdolle: lupaamme olla kiltisti hahmojen kanssa ja ymmärrämme, että ei näin sitten pelissä. Me vain puramme tätä piinaavaa odotusta.

Olin jo todella helpottunut tänään, kun Tuna oli päässyt eroon psykoottisesta Laurenista ja maanisesta hoitsuäänestä. Ei kertaakaan tänään tarvinnut sen takia uikuttaa ja tuntea kouraisua vatsassaan. Alkaa vaikuttaa lupaavalta.

Kävimme tänään Eurokankaassa. Tuna metsästi Laurenin hoitajamekon kangasta ja minä Terencen housukangasta. Tulin siihen tulokseen, että helpommalla pääsee, kun tekee housut itse. Tulee varmasti hajuttomat ja etenkin mauttomat laitoshousut. Saan niistä vielä monikäyttöisetkin, niin on sitten seuraaviin peleihinkin vähän proppeja varastossa. Terence saa nyt hiekanruskeat pöksyt. Luonnonvalkeat olisivat olleet vähän liian vaaleat, vaikka niitäkin hiniöin.

Kuuntelin eilen Narnialaista kehtolaulua ja perehdyin Terencen pikku ongelmaan netissä. Pelästyin aivan käsittämättömästi aivan yhtäkkiä, kun minusta tuntui, että vihainen Terence olisi seissyt selkäni takana aikeissa tehdä jotain harkitsematonta. Tunsin vain patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Ja minä en edes tiedä, miksi, koska en tiedä hahmosta käytännössä yhtään mitään. Tunne oli kuitenkin häkellyttävän voimakas ja aivan selkäni takana. Hii, se juttelee minulle. Siinä se oli aivan hetken humauksen takanani - poika pimeydessä.

Alan jotenkin hiljalleen vajota tähän hahmoon syvemminkin, vaikka jutut nyt ovat mitä ovat täällä blogissa. Pelinjohto ruokkii minua kuin pientä, nälkäistä kanaa viskomalla pikkuisia tiedonjyväsiä (joiden perässä juoksen innoissani kuin päätön kana) aina silloin tällöin, ja niitä yhdistelemällä olen alkanut rakentaa mielikuvaani Terencestä, ja hiljaiseksihan pojan tarina vetää ainakin näiden johtopäätösteni pohjalta. Poikaparka...

Tytöt kävelevät seuraavaa dialogia käyden rautatieaseman ohi.
"Terence, tule ottamaan pullaa!"
"Ehm, taidan tästä juosta tuohon suuntaan. Peter, suojele minua siltä pelottavalta tädiltä!"
"Tarjoaako Karen taas pullaa?"
"Joo."
"Terence, et ole maistanut vielä yhtään. Tule nyt ottamaan. Terence, huhuu?"
Ihmisoikeuksia kauppaava heppu suuntaa askelensa tyttökaksikkoa kohti. Näyttävät kovin valveutuneilta nuorilta.
"Peter, laita minut eristyshuoneeseen, jooko, äkkiä turvaan? Piilota minut!"
Ihmisoikeuksien kauppaaja vaihtaa hienovaraisesti suuntaa ja iskee tyttöjen takana kävelleiden ihmisten kimppuun kuultuaan sanan "eristyshuone".

On se niin kätevää.

PS. Viikonloppu oli hyvin hajanainen hahmon osalta. Poikarukka joutui kestämään hermoja raastavaa psykiatria ja psykoottista hoitajaa. Mutta kyllä oli niin ihana tunne maata patjalla lattialla, kun pj vieressä kertookin yhtäkkiä pojan vanhemmista, kun toinen kaveri röhisee suloisesti sängyssään. Tuli niin aavemainen olo. Epätodellinen tilanne. Varsinkin, kun vähän aikaisemmin minulle oli heitetty valkoinen pyjama. "Tuossa on, poika, pue siitä!" ja ilman halki lensi hajuton ja mauton laitospyjama hämmentyneen pojan käsiin. Ai, tämä vai? Tännekö minä jään?

PPS. Pitäisi joskus oikeasti kirjoittaa jotain ihan yleisesti pohdiskelevaa larppaamisesta. Niitä keskusteluja on nyt tullut käytyä koko viikonloppu ja tänään vielä lisää Tunan kanssa. Tämä blogi nyt on vain lipsunut enemmänkin hahmoprosessien sulattelemiseen, vaikkei ollut tarkoitus.

Terence, aika vaihtaa hiustyyliä.

Huh! Sanonpa vain huh! Tänään on tullut juostua pitkin kaupunkia. Juokseminen kuitenkin kannatti, sillä sain hankittua Terencelle uudet hiukset. Musta ei oikein sopinut sille pojalle, liian synkkä, liian kova. Ei anneta asian hämätä, että Terencen tukka myytiin kyllä naisten peruukkina. Ruskea tuntui sopivimmalta. Onneksi minä en koskaan osaa laittaa peruukkia niin siististi kuin mallikuvissa on vaan kaikki karva jää aina ihan pörröön. Hups, voisi sitä kai vähän lakkaakin käyttää ja pörröttää lisää ihan varmuuden vuoksi. 50-luvun kotiäiti -look ei välttämättä ole juuri se, mitä haen Terencen kanssa. Vaikka eihän sitä tiedä, jos henkilökunta on leikannut tai leikkauttanut poikaparan tukan naisten malliin. Voi kiesus, ei mitään yksilöllisyyttä! Ne vievät pojalta minuuden! Yrittää siinä nyt sitten olla tulematta hulluksi...
Yritän vielä tämän illan aikana ottaa kuvia peruukista, mutta kameran toiminta-asteesta en ole yhtään varma. Valokuvauskoneeni on tällä hetkellä kahtena kappaleena ja pysyy hädin tuskin kasassa teipin avulla. Pitää akutkin ladata, jotta saan vehkeen pelittämään.

Olen kyllä melko tyytyväinen tukkaan. Suunnittelemani peruukki oli aivan liian pörröinen ja laitetun näköinen, ei hyvä, mutta onneksi Tuna löysi Audreyn ja minä uskalsin kokeilla sitä.

Myöhemmin illalla...

Unohdinkin kertoa aikaisemmin seikkailuistamme Punanaamiossa tarkemmin. Tai oikeastaan edes seikkailumme eivät ole se oleellinen osa vaan myyjä. Meillä on jo mukava, tuttu myyjä Punanaamiossa, ja nytkin hän tervehti meitä heti kuin tuttuja. Hänen kanssaan olemme pohtineet ties mitä proppaus- ja maskeerausratkaisuja ja tutustuneet Punanaamion tuotevalikoimiin. Hän jo ihmetteli, missä olemme olleet, kun emme ole käyneet pitkään aikaan. Itse asiassa kyllä me olemme Punanaamiossa käyneet, mutta hän on ollut aina vapaalla silloin. Viimeksihän me elokuussa kävimme... vai oliko se syyskuun alkua? Syyskuun alkua, mielestäni. Ei siitä kauaa ole, kun kävimme hakemassa ihomaaleja Tunan siskon zombimaskia varten. (100 päivää, siitä tyttörukasta kun ei larppaajaa saa vääntämälläkään.) Oli tälläkin kertaa oikein hauska lähteä kiitämään tanssitunnille, kun perään huikataan vielä: "Nähdään taas!"

Oli taas pakko jakaa tämäkin päivää piristävä kokemus, mutta takaisin astialle... Tein pikaisen kokeilun peruukin kanssa, koska tahdon nukkumaankin. Huomenna on raskas aamu ja pitkä päivä tiedossa. Toki, ehkä annan kuvien puhua puolestaan. Mukana kuvissa myös minun yöhousuni, minun kauluspaitani ja Terencen mahdollinen neule sekä väsynyt ja juuri itkeskellyt pelaaja itse. En tehnyt peruukille vielä mitään, otin vain ulos pakkauksesta ja vähän ravistelin, jotta kuidut palautuisivat paremmin. Oma pehko ponnarille ja pinneillä päätä myöten, peruukkisukka päähän, pienet ravistelut vielä, peruukki päähän, korvat kohdalleen ja pieni pörrötys - näyttää tältä.

Aneeminen neule ja unia

Eilen ahdistelin puolikasta pelinjohtoa, innoissani pyörin ympäri Sampolan pihaa ja keräsin outoja katseita. Oi, oli niin vapauttavaa puhua pj:n kanssa Terencestä. Tulipahan siinä samalla tilitettyä koko inhottava päiväkin samaan syssyyn. Joskus pj:t vain ovat niin tarpeellisia ja päivän pelastavia enkeleitä, jotka estävät vaipumasta epätoivoon rasittavien ihmisten takia.

Sain paljon uutta tietoa Terencestä, mutta mitään en teille kerrokaan, hähää. On ihanaa olla pihtari. Sain myös vähän lisää proppausohjeita, joiden siivittämänä lähdin suhteellisen maanisessa mielentilassa metsästämään kaupungille. UFF tuotti pettymyksen: en löytänyt sieltä kovin aneemista neuletta, mutta ainakin nyt yhden välttävän. Käänsin koko puljun ympäri, mutta ei, ei mitään. Nyt ajattelin laajentaa kirpputorien puolelle.

Housut ja kengät muodostuvat ongelmaksi. Ajattelin kyllä, että voisin myös käydä tutkimassa mummun varastoa. Ehkä löytäisin jotain papan vanhoja vaatteita. Edes takin. Tiedän, että mummulla on niitä vielä tallessa. Varmaan on myös neuleita. Takit vain taitavat olla minulle vähän liian isoja. Meille taitaa tulla Terencen kanssa jonkinlainen alemmuuskompleksi pituutemme takia. Onneksi John on ihan yhtä lyhyt, se lohduttaa hyvin paljon.

Täytyy nyt vähän pohtia proppausta vielä. Ainakin aluspaidan tarvitsen, jotta bindi ei vahingossakaan näy kaula-aukosta. Siis luonnollisesti Terence käyttää laitoksessa napaan asti auki olevaa playboy-paitaa, tämähän oli aivan selvä juttu. Bindiin voisi aina lainata Tunalta partakarvaa liimattavaksi, niin saisi hienot rintakarvatkin, joita esitellä. No niin, olen vähän levottomalla tuulella. Mutta niin, aluspaita, paita/pusero mallia x (ei vielä mitään hajua, mutta Gordonin paita on listalla, sillä löysin vain liian sinappisen paidan, jossa on kilisevät napit, mutta pitihän se ostaa), pari aneemista neuletta kasvuvaralla (kaikki selvästi odottavat pojan saavan kasvupyrähdyksen - turha toivo), jotkin vaaleat ja yksinkertaiset, taskulliset housut, takki ja kengät. Kenkien kanssa olen pulassa, mutta täytyy vain metsästää ahkerasti ja sovitella. Voi mennä kuitenkin mielenkiintoiseksi, ja kenkien vuoksi vietän varmasti monta tuskaisaa hetkeä ja ihan varmasti myös tulen parit kyynelet tirauttamaan. Asian kanssa pitää vain elää. Ei ole helppoa olla perfektionisti ja läpsytellä näillä räpylöillä. Aina proppaus kaatuu kenkiin.

Näin viime yönä pelottavaa unta Nukkekodista. Oli peliä edeltävä ilta. Minun piti lähteä kohti Haminaa bussilla. Olimme menossa Tunan kanssa samalla bussilla, joka lähti Hervannan linja-autoasemalta (aivan, Hervannan linja-autoasemalta). Tajusin yhtäkkiä perjantaina, että tämä olisi peliviikonloppu. Olin rauhassa ajatellut, että vielä on neljä viikkoa aikaa. Aloin kauhealla vauhdilla pakata tavaroitani lentolaukkuun ja yritin samalla saada isää kiinni, jotta hän voisi heittää minut 20 minuutin päästä lähtevään bussiin, mutta isä oli jossain eikä vastannut puhelimeensa. Samapa se, hän ei ehtisi enää viedä minua. Myöhästyisin siis varmasti. Mätin tavaraa aivan summamutikassa laukkuun silmittömässä paniikissa, kunnes tajusin, että minulla ei ollut propeista puoliakaan kasassa. Peruukki, paita, housut ja kengät puuttuivat. Olihan minulla tietenkin jokin paita ja neuleet, mutta kaikki tärkeimmät puuttuivat. Sydän läpättäen kuin pienellä, hädissään olevalla kanilla yritin keksiä ratkaisua ja mietin, olisiko pelipaikalla ompelukone ja ehtisinkö ehkä vielä etsiä proppeja jostain ennen seuraavan bussin lähtöä. Tajusin kuitenkin, että kello oli kahdeksan illalla, joten kaikki paikat olisivat kiinni. Paitsi Kuljun kartano! Mutta sinnekään en pääsisi millään. Yritin vielä soittaa isälle, jos hän toisi minulle Kartanolta vaaleat housut ja jonkin yksinkertaisen, vaalean, pitkähihaisen miesten paidan. Aloin hiusongelman kanssa kallistua jo kuontaloni leikkaamiseen pelipaikalla, kun huomasin Tunan mustan Bobbyn huoneeni lattialla pyörimässä. Kahmaisin sen äkkiä laukkuun ja aloin sulkea laukkua. Vaikka tavaraa oli vähän, laukku ei ollut mennä kiinni, kun vetoketjun välissä repsotti kaikenlaista lakanaa ja rättiä.

Yhtäkkiä olin laukkuineni Hervannassa ja juoksin astmakohtauksen kourissa minkä jaloistani pääsin lentolaukku perässä heittelehtien ja matkantekoa hankaloittaen. Tuna soitti ja kysyi, missä olen. Bussi lähtisi ihan juuri. Haukoin henkeä ja onnistuin pihisemään, että olen ihan kohta pysäkillä. Tulisin vasta seuraavalta pysäkiltä.

Seisoin pysäkillä ja lyyhistyin laukun päälle yrittäen saada henkeä. Hienoa, bussia ei näkynyt tai kuulunut missään. Ehdin siis. Hienoa, loistavaa. Puhelin pärisi taas. Tuna ihmetteli, miksen ollut sovitulla pysäkillä. Sydäntä kylmäsi: miten niin en ollut? Ohi ei ollut ajanut yhtäkään bussia, ei edes henkilöautoa. Selitin olevani Opiskelijankadun pysäkillä. Oli hetken hiljaista ja arvasin, mitä Tuna mieti: miten kertoa, että se oli väärä pysäkki? "Ei tämä mene siitä. Me ollaan nyt jo Valtaväylällä menossa", Tuna kertoi epäröiden. Itkin ja kirosin. En enää mitenkään ehtisi pelipaikalle ajoissa. Sovimme, että Tuna menisi edeltä ja minä tulisin perässä, ei tilanteessa muutakaan voinut. Jäin istumaan pysäkille kylmälle asfaltille laukkuineni ja itkin.

Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että pelinjohdolle pitäisi ehkä kertoa, että en ole tulossa sovitulla kyydillä. Pettyneenä itseeni soitin Huiville, jotka vastasi pitkän tuuttaamisen jälkeen hyvin vihaisena ja stressaantuneena. Hän ei vaikuttanut yhtään ilahtuneelta, kun kerroin, mitä oli tapahtunut, ja sain kestää verbaalisen konekivääritulen, jonka jokainen osuma hakkasi minua syvemmälle syvyyteen. Kun Huivi viimein kiukkuisesti puhisten lopetti, en ollut yhtään varma, uskaltaisinko kysyä, miten pääsisin pelipaikalle. Kävi kuitenkin ilmi, että Huivi oli ajamassa Tampereen suunnalla hakemassa jotain proppeja ja voisi noukkia minut mukaan, jos hankkiutuisin itse sovittuun pisteeseen. Sovimme niin, mutta pahaksi onnekseni minulla ei ollut mitään käsitystä, minne minun olisi pitänyt mennä: en ollut koskaan kuullutkaan Huivin antamasta paikasta. Arvailin, missä paikka voisi olla, ja lähdin taas epätoivoisena hölkkäämään laukkua kiskoen. Syysilma viilteli edelleen supistuneita keuhkoja ja olin varma, etten kestäisi loppuun saakka vaan nuupahtaisin tielle enkä koskaan pääsisi peliin.

Beetaversio 1.0: Terence L. Young

Olin juuri nukahtanut, kun Riverdancen Thunderstorm alkoi kaikua työpöydältä. Sekunnin murto-osan makasin paikallani ja mietin, pitäisikö vain kääntää kylkeä ja antaa olla. Kuitenkin joku humalainen ääliö on soittanut väärään numeroon. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo könynnyt ylös sängystä ja hapuilin puhelinta. 'Agentti Mäenpää soittaa...' Aha, juurihan olin toivottanut hyvää yötä, mikä sillä nyt taas oli hätänä? "Mmm?" murahdin puhelimeen. "Lintukodon hoitokodista järkkyneille mielille hoita Lauren Offord täällä." Hiljaisuus. Mitä se puhui abortista? "Terence?" kuului painokkaasti luurista. Säpsähdin sen nimen kuullessani ja puristin luuria tiukemmin, kun tunsin, miten viesti kolahti perille ja hahmo humahti minuun. Se on yksi niitä kummallisimpia tunteita. "Niin...?" onnistuin kysymään vältellen, ennen kuin päästin irti eikä onnellani ollut rajaa.

Olen aina kaihtanut bindaamista, sillä olen ollut varma, että se on 1) minulle mahdotonta ja 2) erittäin kivualiasta huonollakin tuloksella. Terencen vuoksi olin valmis tähän. Niinpä tänään aamulla tultuani lääkäristä suuntasin kulkuni liinavaatekaapille, valitsin eliminoitavan tyynyliinan (vaaleanpunaisen, väri ratkaisi - oiva tapa päästä eroon vaaleanpunaisesta tyynyliinasta, loistavaa!), sulloin sen reppuun vanhojen kenkien nauhojen kanssa ja hilpaisin reippaana syysilmaan. Koulun jälkeen päästäisiin käsiksi itse asiaan eli lakanakorsettiin.

Koulussa tuli kyllä niin kiksahdeltua talouden ABC:n tunnilla. "Nämä kiksit eivät tule talouden ABC:stä. Hii!" Tuna tarjosi minulle armeliaasti Buranan, kun omat särkylääkkeet olivat jääneet kotiin ja olin lähtenyt kouluun teoriassa vastoin lääkärin suostumusta. "No niin, Terence, otahan lääkkeesi." Tunassa on pelottava hoituripuoli. Se ääni, jolla hän puhuttelee Terenceä...

Koulusta menin suoraan Tunalle. Mittailimme ja mietimme ja lopulta saimme aikaiseksi oikein kätevän lakanakorsetin, jolla saisimme kurottua naiselliset muotoni mahdollisimman huomaamattomiksi. Terencellä on varmasti tarpeeksi ongelmia ilman tissejäkin. Ensimmäisen koenyörityksessä totesimme, että korsetti on liian pitkä ja se ulottuu liian alas: liikkuminen ja hengittäminen oli erittäin vaikeaa eikä selkää kyennyt taittamaan nimeksikään. Lyhensimme korsettia alareunasta viitisen senttiä. Jo pelitti paremmin! Itse korsetille ei enää tarvinnut tehdä mitään. Kolmas nyöritys oli jo pelkkää hienosäätöä tekniikassa: miten saisi parhaan ja mahdollisimman lattanan tuloksen?

Hämmästyimme molemmat, sekä minä että Tuna, kuinka hyvin korsetti toimi ja miten laudaksi saimme minut kurottua. Pieni, kiusallinen buddha belly korsetin vuoksi kyllä syntyi, mutta sen paikkaa väljemmällä paidalla. Tässä vertailuksi kuva ilman korsettia ja korsetilla: eron kyllä huomaa.

Kyllä, se on tuskallista, mutta siihen tottuminen ja kivun sietäminen on nyt tämän hahmon arvoista. Vaikka tuntuu, että rintalasta painuu kasaan ja että hengittäminen on raskasta, siedän sen. Totuttelukysymys. Eikä bindaaminen loppujen lopuksi satu niin paljoa enkä usko, että siitä mitään terveydellistä haittaakaan on, kunhan ei pyörry. Sain kyllä muutaman verenpurkauman ja kunnon painaumat selkään nyöreistä noin kahden tunnin totuttelusessiosta. Olo oli välillä varsin tukala, mutta kyllä se siitä.

Totta kai piti myös saada vähän käsitystä siitä, mitä Terence voisi olla ja miten minusta saisi vähän miehisemmän. Apuna toimi Tunan musta peruukki ja ei-minkään-värinen miesten kauluspaita. Mitään kuvissa esiintyvää tuskin nähdään pelissä korsettia ja pelaajaa lukuun ottamatta. Tosiaan, saanen esitellä: Terence L. Young, Lintukodon sosiaalisesti rajoittunut asukas, beetaversio 1.0.

"Äiti, me päästään pois täältä... Äiti?"

Näin edellisyönä ensimmäisen Nukkekoti-uneni. Ilmeisesti pelasin Terence Youngia, joka kylläkin oli luultavasti 14-16 -vuotias. Dauyx pelasi psykiatri Baddeleytä. Muista pelaajista minulla ei ole käsitystäkään.

Minua jännitti ihan kamalasti ennen pelin alkua. Kaikki olivat asettumassa paikoilleen. Joku heijasi pöydän alla ja mutisi omiaan - mieleeni tuli Mozart. Minun olisi tehnyt mieli mennä auttamaan häntä jotenkin, mutten tiennyt miten. Lattialla retkotti nainen, Terencen äiti. Kuulin korkojen kopinan, kun pelinjohto pyyhälsi paikalle aulaan valkotakit liehuen. Juoksin kauhuissani pari porrasta alas ja hyppäsin piiloon syvennykseen. Jostain kumman syystä portaita oli vain pari, jonka jälkeen oli noin 160 cm:n pudotus. Jäin seisomaan siihen, ulko-ovet selkäni takana, painautuneena seinämää vasten. Kuului se kuuluisa "Peli alkaa!" -huuto, mutta olin jo hahmossani. Sydämeni sykki korvissa. Tiesin, että olin kasvanut siitä, kun viimeksi piileskelin samassa paikassa, ja yritin vain pysyä paikoillaani, ihan liikkumatta, jottei neiti Baddeley huomaisi lattian rajassa rehottavaa, oljenkeltaista tukkapehkoani. Tärisin. Mitä se nainen tekisi äidilleni? Mitä se nainen oli tehnyt äidilleni? Mitä minulle tehtäisiin? Minä en ollut tehnyt mitään! Halusin katsoa reunan yli. Uskalsin kurkistaa, mutta näin vain kiiltävät korkokengät, säärtä ja valkoisen takin helman sekä maassa retkottaneen äitini vääristyneen hahmon.

Eksyin hetkeksi purkamaan off-kihinääni. Jännitti vieläkin ihan kauheasti. Pelasin ensimmäistä kertaa poikaa. Bindit kiristivät, mutta niin niiden kuuluikin. Peruukki oli tukevasti päässä. Kulahtanut, valkoisenharmaa pellavapaita keikkui päälläni, vaaleat housut tuntuivat karheilta. Mielessäni välähti Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli. Siltä minusta tuntuikin.

Baddeleyn ääni havahdutti minut takaisin pelimaailmaan. Värisin kuunnellessani sitä kylmää ääntä, joka pisti sisuksiini kuin kovakourainen lääkeneule (minuahan ei ole tämän viikon aikana pistetty kuin viitisentoista kertaa, ehei). He aikoivat siirtää äidin jonnekin! Paikalle tuli kaksi jalkaparia. Tunnistin saapujat vartijoiksi. Baddeley kääntyi katsomaan suuntaani, vetäydyin kumaraan, painoin pääni alas.

"No, pikku Terence...?" Baddeley kutsui. Psykiatrin ääni oli pettävän maanitteleva, mutta jo kokemuksesta tiesin olla luottamatta siihen. Hän tiesi, että olen jossain lähistöllä. "Katsotaanpas... piilosilla? Keltainen tukka näkyy. Terence, tule pois sieltä, ettei sinua tarvitse väkisin hakea."

Pinnistin itseni reunan yli ja syöksyin äitini vierelle. Hän oli kalpea ja vain vaivoin tajuissaan. Yritin herätellä häntä. Mieleeni tulvi epätarkkoja muistoja, miten yritin taluttaa sairaalakaapuun ja aamutakkiin verhoutunutta äitiäni kohti ovia. "Äiti, me päästään pois täältä... ihan totta me päästään. Äiti, jaksa vielä vähän matkaa." Mutta äiti oli tuupertunut lattialle lääketokkurassa. Baddeley syyttäisi tästä ihan varmasti minua. Äidin poski oli viileä. En välittänyt takanani seisovasta Baddeleystä pätkääkään. Hän ei saisi tehdä äidille mitään pahaa!

"Terence, mitä tapahtui?"
Kyhjötin hiljaa selkä kyyryssä, varuillani, pelkäsin iskua.
"Yrititkö taas viedä äitisi pois täältä?" Baddeley tenttasi.
"Äiti ei kuulu tänne. Äiti ei ole hullu!" huusin itkunsekaisella äänellä. "Te satutatte häntä! Teette pahaa äidille!"

Baddeley tuhahti, ja vartijat tarttuivat äitiin, raahasivat hänet takaisin omaan huoneeseen. Minä jäin aulan lattialle mytyksi Baddeleyn katsellessa minua kuin saastaista ruttoa. Sulkeuduin omaan, pieneen maailmaani, johon Baddeley ei kuulunut. Ajattelin aikaa ennen Lintukotoa. Aikaa, jolloin sain olla äidin kanssa auringossa. Aikaa, jolloin äitikin vielä hymyili. Nyt lääkkeet olivat veltostaneet hänen kasvonsa ilmeettömiksi. Tahdoin takaisin siihen aikaan, kun sain olla huoleton pikkupoika ja leikkiä pihalla. Mutta muistikuvat olivat valheellisia (vaikka Terence ei sitä tokikaan ymmärtänyt). Olin syntynyt laitoksessa, elänyt ja kasvanut siellä koko ikäni. Äitini oli ollut raskaana Lintukotoon tullessaan, ja minä olin perinyt häneltä saman mielisairauden (mitä Terence ei myöskään tiedostanut, olihan hän omasta mielestään täysin terve, vaikka sosiaalisesti hyvin rajoittunut).

"Terence?" Baddeley tiesi, minne olin taas matkannut mielessäni. Pelkäsin häntä, koska hän tiesi, tiesi minusta ihan kaiken, pääsi tunkeutumaan mieleeni. "Sinäkö tämän teit?"

Ryntäsin vartijoiden perään. Huoneemme, minun ja äidin, oli pieni, ahdas ja ikkunaton. Kaksi kuhmuraista, kapeaa sänkyä: minun sänkyni huoneen perällä, äidin sänky toisella seinustalla. Olin jo ajat sitten kasvanut liian pitkäksi omaan sänkyyni ja jouduin nukkumaan aina kippurassa. Usein aamuisin jalkojani ja selkääni särki. Lipasto, jossa oli tilaa henkilökohtaisille tavaroille - tai olisi ollut, jos meillä olisi äidin kanssa jotain henkilökohtaisia tavaroita ollut. No, äidin hiusharja, joka nökötti paikallaan lipaston päällä. Joskus iltaisin harjasin äidin hiuksia. Äiti ei enää itse välittänyt hiuksistaan, mutta minä halusin huolehtia niistä, sillä äidillä oli ollut aina kauniit hiukset: niin pehmeät ja tuoksuvat, kiiltävät. Silloin kun äiti vielä käveli kanssani kedolla. Pöytälamppu loi kellervää valoaan ympäristöönsä. Jos lamppua katsoi silmät sirrillään, saattoi kuvitella sen olevan lempeä aurinko. Pieni ovi vei pikkuruiseen vessaan, jossa särisi likainen loisteputki. Lavuaari oli halkeillut ja samea. Siinä kopperossa me elimme, päivästä toiseen. Joskus kanssamme oli vielä joku kolmas, mutta ei koskaan kauaa. Ehkä muutaman kuukauden.

Äiti makasi sängyllään puoli-istuvassa asennossa tyynyjen varassa. Vartijat pyyhkivät käsiään ja katosivat ovesta jutellen niitä näitä.

"Äiti, tarvitsetko jotain? Sano vain", minä kyselin huolissani ja kumarruin äitini kalvakan hahmon puoleen.
"Terence?" äiti kysyi rahisten, muttei lasittuneilla silmillään varmastikaan nähnyt minua. Silti jaksoin toivoa. "Terry?"

"Joo, minä tässä, äiti", puristin äidin laihaa kättä. "Tarvitsetko jotain?"
Hän nosti toisen kätensä kurkulleen ja yritti sanoa jotain. Vettä, hän pyysi vettä. Nousin ja olin jo menossa vessaan laskemaan äidille lasillista vettä, kun Baddeley marssi sisään leväyttäen raollaan olleen oven selälleen. Jätin lasin lavuaarin reunalle, veden valumaan ja sinkouduin takaisin äidin luo suojelemaan häntä.

"Terence, jatka, mitä ikinä olitkaan tekemässä. Tahdon jutella äitisi kanssa kahden hänen jatkohoidostaan." Baddeley viittasi minut syrjään, mutten hievahtanutkaan. "Tahdotko, että piikitän hänet tässä ja nyt, niin saat kuulla, miten hän huutaa?! Ala painua, kakara!" neiti psykiatri menetti malttinsa. Kiilto hänen silmissään oli vaarallinen, ja kiiruhdin takaisin vessaan kuunnellen tarkkaan, mitä psykiatri äidin kanssa keskusteli. Tai mitä hän sanoi äidille, sillä äiti ei ollut kyennyt vastaamaan pitkään aikaan.

Vesi oli jo viileää, mutta odotin, että se jäähtyisi vielä. Lavuaariin putosi pari pilleriä. Hätkähdin. Aamulääkkeeni. Yritin hädissäni huuhtoa niitä alas viemäriin, jottei Baddeley huomaisi. Naisen ääni humisi päässäni jossain taustalla. Hän kertoi, mitä kaikkea pahaa tekisi äidille. Pitkä luettelo uusia tutkimuksia ja kokeita, lääkekokeiluja. Äiti ei pystynyt kieltäytymään. Puristin lavuaarin reunaa pysyäkseni pystyssä, kun tunsin, miten se alkoi taas. Pulssini kohosi rinnassa ja paukutti kylkiluita vasten. He eivät saisi vahingoittaa äitiä! Pelko vyöryi minuun. Vapisin. En saanut henkeä. Koristen yritin täyttää keuhkojani, mutta yritykseni alkoi vain yskittää. Lyyhistyin yskimään, kädelleni pirskoi limaa, verta ja mätää. Nyt se tulisi ulos. Tunsin, miten se liikkui kurkussani edestakaisin yskähdysten tahdissa. Olin oksentaa. Ajatukseni ja näköni sumenivat ja lyijynraskas pelko painoi minut kumaraan. Minun piti tehdä jotain! Mutten kyennyt liikahtamaankaan. Yskin ja kaoin. Etäisesti kuulin, miten huoneessa liikuttiin ja käännyttiin katsomaan suivaantuneena, mitä vessassa tapahtui. Äiti makasi hänen takanaan elottoman näköisenä. Kohta Baddeley tarttuisi olkaani, kääntäisi minut ympäri, löisi kasvoille ja antaisi ruiskeen ja...

Herätyskelloni soi. Että minä kirosin. Yritin pitää unesta kiinni sen aikaa, että saisin herätyskellon sammutettua ja palattua takaisin sänkyyn peiton alle, jotta voisin jatkaa ja palata Lintukodon pikkuruiseen, rähjäiseen vessaan. Vaikka kuinka yritin - ja ehkä juuri siksi - uni ei tullut takaisin enkä voinut enää jatkaa sitä.

Aloin pohtia, oliko pelissä oikeasti Terence Young -niminen hahmo vai tuliko Terence-nimi vain jonkun osalaisen pikkuveljen mukaan. Yritin muistella hutaisten lukemiani hahmokuvauksia ja päädyin tarkistamaan asian: siellähän se oli, Terence Young! Olo oli aika aavemainen, kun näin nimen ja luin kuvausta. Kaikki tuntui osuvan yksiin.

Nyt Terence on aiheuttanut minulle identiteettikriisin, jota yritän parhaani mukaan ratkaista, jotta pystyisin pelissä pelaamaan minulle annettua hahmoa täysipainotteisesti. Uni oli niin häiritsevän voimakas.

Opera School of Arts II - Kesäkurssit

Huh, pelistä on jo yli kaksi viikkoa, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä. OSA II oli loistava esimerkki siitä, miksi ei kannata olla pelinjohtaja. Matkan varrella sattui niin monia kömmähdyksiä ja katastrofeja, että koko peli meni omalta osaltani aika lailla mönkään.

Ensinnäkin saavuttuamme pelipaikalle suoraan koulusta huomasimme, että Antaverkan kellarikerros oli remontissa eikä meille oltu ilmoitettu asiasta lainkaan. Olimme suunnitelleet toimintaa kellariinkin, joten olimme lievästi sanottuna ongelmissa. Tämä takaisku repi pelinjohdonkin välejä, ja Tuna oli viittä vaille lentää pelinjohdosta kiukuttelunsa vuoksi. Pohojalaane luonteenlaatu, tahdon uskoa. Tuna selvitti myöhemmin asiaa paikan vahtimestarin kanssa ja sai kodan käyttöömme. Eipä se tosiasiassa paljoa lohduttanut, koska kellari oli jo viime pelissä saanut vakiintuneen maineen ja merkityksen.

Briiffit venyivät taas yömyöhään. Etenkin Caldicoten perheen sekä Dean Finneyn briiffaaminen tuottivat suuria tuskia, koska pelinjohtajan kaverit olivat armollisesti suostuneet lievittämään kirjoituspaineita ja tulemaan peliin ilman profiilia, kunhan saisivat suulliset briiffit. Juu-u, tuskaa se oli. Jäin vielä briiffien jälkeen juttelemaan Deanin pelaajan kanssa, ja lopulta melkein jo nukuin siinä lattialla lyhykäisen hartiahieronnan jälkeen. Kun viimein sain itseni kammettua yläkertaan nukkumaan, vain kaaduin sänkyyn ja nukuin pari hassua tuntia ennen pelinjohdon herätystä.

Olin koko aamupäivän hyvin pahoinvoiva. Olen aivan varma, että krapulakin olisi kevyt vaiva siihen olotilaani nähden, vaikken koskaan olekaan krapulassa ollut (absolutisti harvemmin on). Olin aivan valmis kuolemaan siihen paikkaan. Pelini oli aamusta asti takkuista: minulla oli niin monta asiaa muistettavanani ja hoidettavanani, etten ehtinyt keskittyä hahmooni. Pelini oli liitämistä pisteestä A pisteeseen B. Yhtäkkiä olinkin jo niin poikki ja väsynyt, että Lilith Hazel kuukahti kesken näyttämöliikunnan tunnin: näin vapautui myös kuorolle tila, jossa harjoitella. Harmittaa sinänsä, koska toinen näyttämöliikunnan tunti olisi ollut todella ihana. Vetäydyin opettajainhuoneen kautta off-tilaan nukkumaan hetkeksi. Näin hyvin harhaisia unia, luulin olevani edelleen opettajainhuoneen sohvalla. Kun viimein heräsin, luulin tosiaan olevani aivan toisessa huoneessa ja nukkuneeni ainakin kaksi tuntia, mutta todellisuudessa olin torkkunut ehkä 20 minuuttia off-tilan sängyllä.

Loppupelin yritinkin vain saada muiden pelin luistamaan syytämällä juorulappuja ympäriinsä oikein kunnollisella teholla. Tuntui kuitenkin, että osalta porukasta loppui tekeminen, vaikka käteen olisikin isketty juorulappu. Aloin olla epätoivoinen.

Kun Goldberg aiheutti kunnon episodin jäätyään kiinni suoranaisista sikamaisuuksista ja juostuaan karkuun laumaa tyttöjä, Lilith pyöri kaiken keskellä "varmistamassa, ettei Goldberg pääse hengestään" eli neiti Hazel vuosi aivan autuaana kaikkien olinpaikat, jotta myllyyn saataisiin vielä lisää vettä. Peliaika alkoi olla kortilla.

Kun viimeinkin mainingit laantuivat, peli saatiin päätökseen. Oma pelini ei ollut kummoinen, mutta kaikki muut tuntuivat viihtyneen. En käsitä, miksi en viihdy omissa peleissäni. Otin palautteen liiasta pelinjohdolle kirjoittamisesta aika pahasti, täytyy myöntää, koska oma pelini olisi vaatinut sitä rutkasti enemmän, jotta se olisi ollut mielekäs. Tunalla kylläkin riitti menoa ja meininkiä. Seuraavassa pelissä pelaan tasan tarkkaan opiskelijaa, jolla on ystäviä ja jonkinlainen ihmissuhdekuvio, jotta oikeasti pääsen pelaamaankin pelissä, jonka olen kirjoittanut kasaan sydänverellä ja uhratuilla yöunilla.

Afteritkin levisivät inhottavasti. Yhtäkkiä suuri osa pelaajista päättikin lähteä pelaamaan jotain päätöntä Potter-mättöä ulos. Minuun se sattui: olimme juuri saaneet purettua minun pelini, johon oli nähty paljon vaivaa, ja saman tien mennäänkin pihalle pelaamaan jotain muuta ja joku muu ottaa pelinjohtajan vastuun pelipaikassa, josta he eivät edes ole vastuussa. Olen järkyttävä nipo, mutta asialle ei voi mitään. Se jäi harmittamaan minua. Yhteiset afterit jäivät olemattomiksi. Nukahdin keittiön lattialle niiden aikana.

Muuten en ehkä lähtisi tekemään jatko-osaa, mutta pelaajien palaute saa taas jaksamaan eteenpäin, vaikka kaikki ei omalla kohdalla olisikaan mennyt kohdalleen. Näin ollen OSA III - Asuntolan yö pelataan ensi keväänä. Joskin pienemmällä ja valikoidummalla hahmojoukolla. Ihan heti ei pää kestä toista 40 hahmon peliä. Ei kroppa anna periksi.

Kerrankin onni potkii hahmoani

Onko mitään suloisempaa kuin pakkomielteisesti haluta jotain, saada se alhaisin keinoin ja seuraavana aamuna herätä muistamatta tekemiään julmuuksia rakkaansa vierellään? Kerrassaan mieltä helpottavaa, niin armollista.

Pelipaikalle löysimme Tunan sisäisen kompassin avulla helposti. Varmaan raastoimme muiden pelaajien hermoja höpöttämällä koko ajan tauotta konekiväärinopeudella kaikesta, lähinnä tulevasta OSA:sta, siinä samalla propatessamme ja tutustuessamme muihin. Yllättävän paljon paikalla oli vanhoja tuttuja, mutta ehkä päällimmäiseksi uudeksi tuttavuudeksi jäi Sevien pelaaja, joka osoittautui aivan mahtavaksi tyypiksi.

Kävin myös juoksemassa ympäri Pasilanraitiota vain toinen haltiakorva kiinnitettynä etsimässä Ronsua, joka oli tullut väärän talon eteen. Oli se aika hehkeää kirmata ympäriinsä vihreässä tunikassa, hiukset haltiakampauksella ja yksi lateksinen lisäke vasta kuivumassa olleella lateksilla korvaan liimattuna. Onneksi löysin Rontin ja sain vielä autokyydinkin tien toiselle puolelle, jottei tarvinnut enää sateessa römytä.

Olin koko junamatkan syynännyt profiilia pilkuntarkasti läpi, tehnyt alleviivauksia, huomautuksia ja kehitellyt ideoita. Briiffeissä yritinkin sitten olla kiltti pelinjohdolle. Myönnän, olin pahalla tuulella, en tuntenut oloani kotoisaksi propeissani ja minua yleisesti vain ärsytti kaikki. Henkilökohtaiseen briiffiin hakeuduin oikein suurella innolla, kysymykset jo polttelivat paperilla. En saanut kovin paljon selkoa kysymyksiini, mutta ehkä ne olivatkin hieman liian laajoja esitettäväksi niin lyhyellä varoajalla ennen peliä. Haltioiden poliittinen tilanne ja Atalayan suhtautuminen siihen? Ei se nyt ihan noin mennyt, mutta jotakuinkin...

Itse peli osoittautui raskaaksi pelattavaksi. Atalayan vähäisten kontaktien vuoksi peli sujui pitkälti vain ylivedetyssä ryhdissä istuen, selkä krampaten, halveksivasti hymyillen ja Arwanin puheille sulaen. Ilman Arwania Atalayan peli olisi ollut varsin menetetty tapaus. Off-game minulla oli ihan hauskaa itsekseni, kun kuuntelin örkkien juttuja ja Kitin valitusta. In-game kohokohtia (loppuhuipennusta lukuun ottamatta) olivat ehdottomasti hetket, joina Atalaya sai Arwanin ollessa muualla yhtyä muiden naisten puheisiin siitä, miten on kauheaa menettää rakkaansa ja kuinka miehet ovat sikoja, tai tehdä selväksi, että Arwan on hänen kihlattunsa.

Vaikeaa oli vain halveksia kaikkia, olla muita ylempi ja lähinnä vain piikitellä alempia rotuja. Atalayan pelaamisen ongelmaksi muodostui juuri kontaktien vähäisyys ja se, ettei Atalayan oikein sopinut puhua kenenkään muun kanssa kuin Arwanin ja Ilithian. Paikallistettuaan Arwanin Atalaya toimi nuorukaisen riippakivenä oikein tehokkaasti ja vain nautti rakkaansa läsnäolosta.

Örkit kiinnostuivat haltioiden lisääntymisestä. Atalayan mielestä oli jo ihme, että ne haisevat, alkeelliset olennot yleensäkään pystyivät ajattelemaan mitään niin monimutkaista kuin toisen lajin lisääntymistä. Raukat uskoivat täysin kaiken, mitä Arwan selitti tähtiaukoista hyppelevistä haltioista. Tästähän tietenkin seurasi se, että örkkien mielestä haltiamiehillä ei tarvinnut olla vehkeitä. Melkeinpä alkoivat Arwanin edustuskalustoa käydä läpi, ja Atalaya vieressä myhäili itsekseen, että kyllähän Arwanilla on aivan asiallinen miehinen varustus eikä ole nuorukainen lainkaan tumpelompi niitä käyttämäänkään.

Ehkä nyt vain siirryn itse loppuhuipennukseen viinipikariin köhittyjen naurunpurskahdusten kautta. Atalaya vietti iltaa istuen Arwanin vieressä korttipöydässä seuraillen rakkaansa vaihtelevaa menestystä korttien parissa. Arwan sai Atalayan todella pahasti menettämään kontrollinsa puhumalla aina välissä suloisia. Arwan ehdotti viimein maljaa voittonsa kunniaksi, ja toki Atalaya suostui. Rahvaanomainen olut kirpaisi hienostuneita makunystyröitä, kun ne odottivat syyssadon haltiaviinin pehmeää makua. Arwania hämmentynyt reaktio tuntui huvittavan, mutta hänen rohkaisunsa sai Atalayan edes näyttämään siltä, että hän pitäisi oluesta. Eihän se hullumpaa ollut, mutta ei ollenkaan niin hienostunutta...

Yllättäen Gordon vei Arwanin sivummalle. Atalayan hälytyskellot soivat: mitä se alhainen mato nyt oikein yritti? Arwan palasi ja kertoi Gordonin tahtoneen hänen korunsa. Atalaya hätääntyi, oliko Gordon huomannut, että toinen lumotuista koruista oli Arwanin kaulassa! Mutta kulta ei ollut antanut pois Atalayaltaan saamaansa korua. Hetkinen. Vaan toisen korunsa. Atalaya tajusi Gordonin orjuuttaneen Arwanin. Se nilkki saisi katua!

Näin käytiin kauppaa orjapohatan ja likaisen välittäjän välillä. Atalaya oli valmis maksamaan mitä tahansa saadakseen Arwaninsa itselleen, vaikka orjaksi! Ainakaan Arwan ei lähtisi enää pois ja Atalaya voisi suojella rakastaan ja nuorukainen pääsisi arvostettuun sukuunkin avioliiton kautta. Atalaya tyhjensi kukkaronsa Gordonin nenän alle ja -- PELI LOPPUU!

Ketutti! Harmitti niin paljon! Juuri, kun jotain oli viimein tapahtumassa Atalayankin pelissä. Loppujen lopuksi Arwan kuitenkin vaihtoi omistajaa ja Atalaya sai viettää yön taitavan rakastajansa kanssa. Mitään tuosta autuudesta Atalaya ei kuitenkaan muistanut enää aamulla, sillä Arwan oli huumannut hänet harhakovernalla unohtamaan koko edellisen päivän. Pelinjohtokin oli vielä ilkeä ja kirjoitti epilogissa Atalayan antamaan Arwanin korun takaisin Arwanille. Tämän seurauksena nuorukainen vapautui, katosi saman tien, paljasti Atalayan orjakauppiaaksi, ja niin ihmiset ja haltiat kaivoivat haltiaylimyksen kiven alta teloitettavaksi. Niin päättyi hahmoni tarina. Minä kun vielä luulin, että Atalayalle olisi käynyt hyvin: Arwan olisi vain mystisesti eräänä aamuna nukkumassa hänen vierellään eikä enää koskaan lähtisi pois. Eihän Atalaya olisi muistanut sitä, että Arwan olisi orja. Tosin lumotun korun Atalaya olisi tunnistanut jossain vaiheessa ja tehnyt omat johtopäätöksensä - eikä varmasti olisi antanut Arwanin omaa korua takaisin! Hän olisi tahtonut pitää rakkaansa luonaan keinolla millä hyvänsä.

Ryhmäkuva

Onnellinen Atalaya rakas Arwan rinnallaan. Sabina, keijukauppiaan apulainen.

Pre-game angst

Toivoisin niin, ettei huomenna olisi peliä. Olen niin hermona siitä. Tuntuu, että puvun kanssa on ongelmia - kaula-aukon kohdalla. No, täytyy kai vain yrittää rintsikoilla pelastaa tilanne. Panikoin aina propeista: Ovatko ne tarpeeksi hyvät? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin? Itse asiassa nyt mietin, miksen valinnut tummansinistä puvun väriksi, sillä se olisi voinut sopia loistavasti Atalayan luonteeseen. Onneksi edes hihat tuovat vähän tummuutta pukuun.

Lisäksi täytyy myöntää, että olen valmistautunut peliin luvattoman huonosti. Unohdin jopa punoa tarvitsemani nyörin pussukkaa varten. Jos ei puhutakaan profiilin opiskelemisesta, hahmoon liittyvien kysymysten esittämisestä, asennoitumisesta... Hävettää, suoraan sanottuna.

Mutta ei auta. Huomenna on oltava Helsingin-junassa 10:07. Olisi syytä herätä siis ajoissa, jotta ehdin vielä aamulla järjestellä asioita.

Yritän vain pitää hermoni kurissa. Profiili tuottaa ongelmia: en saa siitä kovinkaan paljoa irti. Hahmo tuntuu niin litteältä, vaikka yleisesti ottaen en usko litteisiin hahmoihin: on oman mielikuvituksen puutetta, jos ei pysty tutustumaan hahmoon kunnolla. Ehkä eniten minulle tuottaa ongelmia olla oikeasti ylhäinen ja nostaa itseni muiden yläpuolelle.

Tällä hetkellä olen oikeasti sitä mieltä, että olen astunut täysin harhaan proppien kohdalla. Miten saatoinkin olla niin tyhmä? Pelinjohto ei voi olla tyytyväinen minuun. Eihän haltiaylimys ole niin tyhmä, että lähtisi prameilemaan hämärään krouviin täyspitkässä, organzahihaisessa puvussa? Vai? Minulla on nyt hyvin mauton olo.

Tunakin on larppaamassa Potteria jossain Teiskon mettässä. En voi edes hänelle purkaa paineitani. Eikä tässä vaiheessa enää hyödytä lainkaan räpistellä proppien kanssa: tehty mikä tehty. Harmittaa vain, että Tuna väänsi tätä pukua niska limassa ja nyt puku tuntuukin aivan vääränlaiselta. Pukuhan on hieno, mutta tuntuu, että se on väärä tähän tarkoitukseen. Noh, ei voi mitään enää. Täytyy vain jotenkin sulauttaa tämä hahmoon ja keksiä ylipukeutumiselle looginen selitys.

Sujuvan tiedottamisen tärkeys

Sainpahan kaikki 20 aikaisempaa merkintää siirrettyä tänne ja nyt voin keskittyä taas jatkamaan seikkailujani larppaamisen ihmeellisessä maailmassa. Seuraava peli on tämän viikon lauantaina - Krouvi Kiertotie. Olen suoraan sanottuna helpottunut, että sekin on kohta ohi. Neljän tunnin peli on yksi hujaus, ja toivon todella, että peli on nopeasti ohi. Olen niin väsynyt oman pelin - Opera School of Arts II - järjestämisestä, että alkavat voimat olla vähissä, hermo piukassa ja pienetkin epämääräisyydet ja sekaannukset raastavat jo valmiiksi ärtynyttä mieltä.

Atalayan propit ovat vielä pahasti kesken ja levällään, ainakin siltä tuntuu. Toki asiaan saattaa vaikuttaa se, että Tuna on niitä väkertänyt ja kaikki kankaat ja edistys ovat Tunan luona. Tänään toki puku saatiin jo yhdeksi kappaleeksi. Tällä viikolla pitäisi vielä saada siihen hihatkin ja viimeistely tehtyä, niin siinä olisi. Harmittaa, ettei tullut otettua kuvaa, jonka olisi voinut liittää tänne.

Aamupäivällä kiersimme lähes kolme tuntia ympäri Tamperetta etsimässä ruokailuvälineitä, jotka pelinjohto oli ilmoittanut meidän tarvitsevan. Löysimme RadioKirppikseltä sopivia kulhoja (jotain vanhoja viilikulhoja): keraamisia, ruskeita, vain sisäpinnalta lasitettuja. Huono juttu oli, että kupit myytiin neljän kipon nippuna. Päätimme, että otamme kaikki ja vaikka myymme kaksi ylimääräistä muille pelaajille 2,5 euron kappalehintaan. Lisäksi löysin Atalayalle hopeapikarin ja puisen, käsityönä tehdyn lautasen. Ehdimme jo ilmoittaa pelin vieraskirjassakin ylimääräisistä, uutta kotia etsivistä kulhoista, mutta illalla pelinjohto lähetti infopostia, jossa ruokailuvälineitä ei ole listattu - ainoa tarvittava on juomalasi! Mietinpähän vain, mitä teen neljällä keraamisella viilikulholla. Menipähän siinä sitten 8,5 € täysin hukkaan. En luultavasti jatka fantasia- tai keskiaikalarppien parissa, joten luultavasti voin käyttää kulhoja ampumaharjoituksissa savikiekkoina ja paukutella niitä ilmakiväärillä takapihalla.

Harmittaa tällainen sekava viestintä. Itse olen pelinjohtajana tottunut kertomaan pelaajillemme heti kerrasta ja ajoissa, mitä he tarvitsevat mukaan peliin. 8,5 euroa on kuitenkin suhteellisen suuri raha opiskelijan pelibudjetissa. Toivottavaa kun olisi, että pelaajia ei laitettaisi tekemään turhia hankintoja, koska tottahan se on, että harvalla larppaajalla on rahaa syytää sitä harrastukseen mielin määrin ja etenkään tarpeettomiin kuluihin. Yleisesti ottaen pyritään selviämään mahdollisimman pienillä kuluilla.

Sitä paitsi sujuva infoaminen antaa pelistä hyvän kuvan ja tekee pelaajan elämän helpoksi sekä luo luottamusta pelinjohtoon. Takkuava info taas... En ole tällä hetkellä kovin luottavaisin mielin lähdössä pelaamaan. Se ehkä harmittaa vielä enemmän kuin 8,5 euroa, sillä luottamus pelinjohtoon on erittäin tärkeä asia pelissä, jotta uskaltaa uppoutua hahmoon. Se on kuin tuntemattomaan, sumeaan veteen sukeltamista, kun on luotettava valvojan sanaan, ettei pohjassa ole ajopuita, vaarallisia karahkoita.

En tarkoita tätä nyt henkilökohtaisesti juuri Kiertotien pelinjohdolle ja ymmärrän loistavasti, että debyyttipelin kanssa sattuu kaikenlaista ja seuraavan pelin kanssa on aina muutamaa asiaa viisaampi. Itsekin tuli mokailtua oman esikoisen kanssa, mutta ei tiedottamisen kanssa vaan puutteet olivat muualla. Nyt kakkosta järjestäessä on kovat paineet sen suhteen, että ykkösen virheet saadaan paikattua ja pelistä entistä parempi. Ehkä juuri näiden paineiden takia olen nyt niin tiukkapipoinen, lyhytpinnainen ja nipo, että tällä tavoin angstaan yksistä kipoista.

Ajattelin, että nyt yöllä vielä lukisin Atalayan läpi ja tekisin kunnollisen kysymyslistan, jotta saisin kysymyksiin vastauksetkin ajoissa. Alan olla hyvin epäileväinen hahmon loogisuuden suhteen, pakko myöntää, mutta ehkä se tästä, kun otan sen kunnolla syyniin. Yleensä kokonaisuuden näkee vasta silloin.